A
22. elokuuta 2018 11.25

VOMPATTI PORTTIKALLIOLLA – VAI MIKÄ SE OLI?

Työhuoneeni on kunnantalolla, vaikka olenkin seurakunnan palkkalistoilla. Olen etuoikeutettu, kun minulla on kahdessa työpaikassa työtovereita. Käyn koululla syömässä ja lounaalla syntyy monenlaisia mielenkiintoisia keskusteluita. Eräänä päivänä rehtori kertoi nähneensä vaskitsan Porttikalliolla.

Jonkinlaisena ötökkäkammoisena ja villieläinpelkoisena kysyin silmät lautasen kokoisina, mikä ihme on vaskitsa. Hän selitti ja kuvaili pitkin sanankääntein, mutta kuuroille korvilleni. Olin nimittäin jo mielessäni ehtinyt luoda selkeän kuvan karvaisesta ja pelottavasta otuksesta hyppimässä ihanan Porttikallion maastossa. Illalla kotona tuo asia palasi mieleeni ja päätin tarkistaa netistä, minkälainen rehtorin tapaama otus mahtoi olla. En enää muistanutkaan tuota outoa nimeä ja lopulta olin ihan varma, että se oli vompatti! Vompatti!

Pyhä Isä! Vompateista löytyikin netistä aika tavalla materiaalia ja valokuvia, eikä sinä iltana oikein uni tahtonut tulla. Onneksi seuraavana aamuna kahvipöydässä työtoverini mainitsi uudestaan sanan vaskitsa ja sain lisäksi kuulla, että vaskitsat ovat sekä säikkyjä että vaarattomia.

Olen vahvasti maalta kotoisin, mutta aikuisvuosinani asunut pienissä ja suurissakin kaupungeissa. Niinpä siis jonkinlainen vieraantuminen luonnosta on päässyt tahdostani huolimatta käyntiin. Luonto on minulle aina ollut äärimmäisen tärkeä, onneksi monissa kaupungeissakin on tarjolla vettä ja puita, hienoja lenkkimaastoja, jopa pieniä metsiä. Mutta maaseutu on kuitenkin aina maaseutu. On tilaa olla ja elää. On hyvä hengittää. Luonto on kaikkialla, ei vain pikkuisina pläntteinä suurien kerrostalojen välissä.

HÄMÄHÄKKEJÄ JA LEPPÄKERTTUJA

Maaseudulla on myös melkoista vilinää ja vilskettä, koko Luomakunta läsnä. Kuulin juuri, että Punkalaitumen kirkossakin on vieraillut hiiri ja kissa. Kumpikaan ei asettunut taloksi ja onnekseen hiiri käväisi siellä monta vuotta ennen kissaa. Omalla aurinkoparvekkeellani on tänä kesänä vieraillut paljon hämähäkkejä, joille yleensä ennen kärpäslätkän iskua suosittelen aina ensin maiseman vaihtoa. Jotkut työtovereistani jakavat hämähäkkipelkoni, mutta yksi pahiten pelkäävä ei miehensä neuvosta enää tapa niitä. Miehensä mukaan hämähäkit kun tekevät tärkeää työtä ja kertovat talon hyvästä kunnosta. Minun puolestani hämähäkit voivat mennä naapuriin asiasta kertomaan.

Joskus Turkin aurinkolomalla päädyin pieneen rantakahvilaan, joka vasta availi toimintaansa uutta kautta varten. Ahtaassa ulkovessassa sain juuri oven suljettua, kun tajusin ovessa elelevän suurimman koskaan näkemäni hämähäkin! Ihan kuin se olisi ylpeänä esitellyt tennispallon kokoista vartaloaan ja karvaisia jalkojaan. Juoksin hätäpäissäni ravintolaan ja kohtasin viisi turkkilaista miestä. Kerroin hämähäkistä ja he machomaisesti nauraen määräsivät pikkupojan häätämään sen pois. Menin näyttämään pojalle hämähäkin ja palasin ravintolaan. Kun miehet kysyivät, mihin poika jäi, kerroin hämähäkin syöneen hänet.

Punkalaidun ei ole kokonaan päästänyt minua peloistani, mutta en enää säiky kaikkia ötököitä. Leppäkertut ja perhoset ovat ihan kivoja. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että kaikki ötökät ja isommatkin luodut kuuluvat luontoon ja niillä on luonnossa tärkeä tehtävänsä (miinus punkit).

Punkalaitumella olen saanut ihastella myös lintujen suurta kuoroa. Työhuoneestani saan päivittäin seurata oravien kipitystä kotipuuhunsa. Unohtamatta niitä ihania haikkuja, joita pääsin valokuvaamaan oikealla safarilla. Peuroja näen päivittäin. Nykyään ymmärrän jo ajaa hiljaa, usein pysähdyn tienlaitaan niitä ihailemaan.

Kaikkinaiset pelot sitovat ihmisen, peloista päästäminen onnellistaa. Silloin sitä vasta huomaa, miten oikeasti ihanan äärellä me täällä maaseudulla saamme olla.

22.8.2018

Hanna-Mari Kamppikoski

Peurat