11.55
PUNKALAITUMELTA POSTAUSÖVERIT
Tule kotiin-hankkeen kotisivun ja Facebook-sivun perimmäinen tarkoitus on kertoa kaikesta siitä hyvästä ja hienosta, mitä kunnassamme on tarjottavana. Kuntalaisena sitä helposti sokeutuu oman kylän tarjonnalle, muualle muuttanut ei enää muista. Tai tiedä, jos emme hänelle kerro. Jo näin hankkeen alkumetreillä pitää hieman himmailla, sillä tarjontaa on niin valtavasti! Jos kerron kaiken, mitä jo tiedän, tulee selkeät postausöverit eli kyllästytte saamaan Facebook-päivityksiäni uutisvirtaanne. Onneksi hankkeella on kuitenkin vuosi aikaa – ainakin!
Punkalaitumella on mielenkiintoisia ihmisiä. Täällä puhalletaan ihan selkeästi yhteiseen hiileen. Suuremmassa kaupungissa kaikkinainen kiire pesiytyy ihmiseen niin, että pylly pitkällä kiirehtiminen ei enää riitä. Pitää vielä edestakaisin juostessaan muistaa kertoa kaikille, miten huh-huh-paljon ja monenlaista työtä ja touhua onkaan ihmisrukalle kasautunut. Täällä tapaamani ihmiset paiskivat töitä ja saavat paljon aikaiseksi, mutta ehtivät kuitenkin aina vaihtaa sanasen vastaantulijan kanssa. Landella stressikin lepää. Painuu syvään, tasaiseen kylvöjälkeen.
Näen työhuoneeni ikkunasta pienten koululaisten, nuorimpien kuntalaisten hyppelyä. Ihan taatusti tulen noita pieniä kaipaamaan, kun he nyt kirmaavat kesälaitumille. Iloitsen kuitenkin kovasti, että he saavat levätä ja kerätä voimia, nauttia niin upeasti alkaneesta kesästä. Tulen itse pienestä kunnasta Honkajoelta, missä koko kylä kasvatti lapset. Sen sellaisen soisi niin mielellään jatkuvan yhä. Näitä kaikista pienimpiä meidän jokaisen tulee varjella ja auttaa. Kaikki se hyvä, mitä he saavat meiltä, tulee tuplana takaisin seuraaville polville. Kun tulevaisuutta visioidaan, mennään kyykkyyn ja katsotaan näitä lapsia. Sieltä se löytyy.
Punkalaitumella on lähes 3 000 asukasta, 300 yritystä ja 70 yhdistystä! Lukumäärät kertovat siitä, miten ahkeraa ja innokasta sakkia Punkalaitumella asuu. Sekä yrittäjät että yhdistysväki aktivoivat muita monenlaiseen toimintaan ja työhön. Kukaan ei täällä sano, ettei ole tekemistä. Tapahtumia järjestävät yhdistysten lisäksi sekä seurakunta että kunta.
Luonto on ainutlaatuinen ja ihmeellinen. Taivas tuntuu olevan korkeammalla kuin muualla, niin hyvä täällä on hengittää ja tilaa riittää. Ne kaikki vihreän sävyt, jotka nyt toukokuussa yhtäkkiä ilmestyivät kaikkialle, eivät löydy ihan mistä tahansa paletista. Joskus maanviljelijöiden työtä seuratessani mietin, ymmärtävätkö he lainkaan, miten luovaa heidän työnsä on. Miten täydellisiä värejä hekin työssään luovat, hienoja kontrasteja, täydellisiä sommiteluita! Ehkä heillä on hyvä mentori.
Taikayöntie on nimensä arvoinen. Sitä kannattaa rauhassa kruisailla ihan paikkakuntalaistenkin. Rauhassa nautiskellen, mutta hieman varoenkin, sillä aluettamme on siunattu peuroilla. ”Sairaan iso jänis,” kuvaili eräs hesalainen teini näitä teilläkin viihtyviä otuksia. Ihan ymmärrettävä kaupunkilaisnäkökulma, aika pitkiä loikkia nämä pitkäkoivetkin nimittäin ottavat. Kuntamme puhtaat vedet virkistävät, niihin voi pulahtaa tai rannalle voi vaan istahtaa pohtimaan elämänmenoa.
Kerrotko sinä Punkalaitumesta muille? Punkalaitumen Sanomat aikoo sen tehdä isosti ja kuuluvasti kesäkuun alussa ilmestyvässä Kesälehdessä. Tule kotiin-hanke on näkyvästi silloin mukana, kuten seurakunta ja kuntakin. Muista kertoa tuossa lehdessä yhdistyksestäsi, yrityksestäsi, punkalaitumelaisuudesta. Se nimittäin jaetaan kaikille kuntalaisille, mutta myös kunnan alueella mökin omistaville sekä hankkeen kohderyhmälle. Näihin kahteen ryhmään kuuluu yli 1 000 henkilöä! Kesälehti on lehti, jota ei vain lueta tarkkaan – se myös säästetään.
Niin paljon on kerrottavaa! Niin paljon koettavaa! Hankkeemme pyrkii houkuttelemaan Punkalaitumelle lisää asukkaita, kohderyhmäämme kuuluvat Punkalaitumella syntyneet, jotka viettävät eläkepäiviään muualla. Uskon kuitenkin vahvasti, että tämä tällaisen helmen esiin nostaminen ja siitä kaikille kertominen avaa kaikenikäisten silmiä. Maalla ei ole vain mukavaa, maalla on myös paljon mahdollisuuksia!
Tule kotiin! Ilo ja onni täällä jo ovatkin.
Hanna-Mari Kamppikoski
