A

MEKIN MUUTIMME PUNKALAITUMELLE

PUNKALAITUMELAINEN VÄRITAIVAS SILLANPÄÄN HUOPATEHTAALLA 

IMG_4312

Tapaan tehdä väriterapiamatkoja puutarhoille aina keväisin pitkän talven jälkeen. Syksyisin olen kaivannut samanlaista kohdetta, mutta nytpä löysinkin sellaisen Punkalaitumelta! Sipuseiskan eli Sirpa Sillanpään ateljeeseen astuessaan nimittäin unohtaa tyystin harmaan marraskuun. Että maailmassa voikin olla niin paljon värejä!

-        Osaan väripaletin. Numerot ovat minulle merkityksettömiä. Kirjaimet ja paljon muutakin muistan värillisinä. Olen 60-luvun lapsi eli elänyt värien keskellä, kertoo tämä 90-luvulta lähtien huovuttamisen saloihin perehtynyt käsityöläinen ja taiteilija, joka on myös tutustunut sekä väripsykologiaan että väriterapiaan.

Sipuseiskan luomukset ovat kuin taideteoksia. Jokainen niistä on uniikki, niitä ei ole kuin yksi maailmassa. Sain hypistellä mm juuri valmistunutta upeaa tilaustyötä, joka on lähdössä Utsjoelle.

-        Noin 20 viikonloppua vuodessa olen markkinoilla ja messuilla, mutta paljon myyn myös tilaustöinä kanta-asiakkailleni tai uusille tuttavuuksille, jotka ottavat yhteyttä kotisivujeni kautta tai kuultuaan minusta ystäviltään. Huovutus on ollut minun juttuni jo vuosia. Materiaali on mielenkiintoinen, se kun kutistuu työstövaiheessa 30 prosenttia. Vaate kestää käsinpesun, se hylkii likaa ja tykkää tuuletuksesta. Iso osa töistäni on tunikoita tai mekkoja, miehille liivejä, jonkin verran hattuja. Oma lempivärini on oranssi, se kyllä alkaa taittumaan vihreään. Pastelliset lällykkät ja beige-harmaa eivät ole minun juttujani, mutta tietysti teen niillä väreillä, joihin asiakas on mieltynyt. Tarina minulla on joka mekkoon, olen niin kova puhumaan. Toki muistan myös kaikki tunnetilat, joita luodessa on tullut. Niistähän tarina syntyy.

KIRJASTO JA MUSEO RAKKAITA

Hämeenlinnassa syntynyt Sirpa on päätynyt Punkalaitumelle aikoinaan rakkauden myötä. Aviomiehensä Kalevi Sillanpää tutustutti hänet myös Yli-Kirran museoalueeseen.

-        Museoalue inspiroi minua kovasti ja meiltähän sinne ei ole edes pitkä matka. Siellä viihtyy koko perheemme, lapsetkin pienestä asti. Toinen inspiraation lähteeni on kirjasto. Saan sieltä paljon tietoa ja ideoita töihini. Erityisesti keskiaika on minulle tärkeä, kirjaston lisäksi ahmin siitä tietoa useista eri museoista ja netistä. Töissänikin varmasti näkyy tuo minulle tärkeä aikakausi.

Punkalaitumen Pöllössä sijaitsi aikoinaan Sirpan mummola ja jo lapsena hän tapasi tulevan miehensä. Rakkaus kuitenkin roihahti vasta Joutsan juhannusjuhlilla ja pariskunta päätyi lopulta Punkalaitumelle vuonna 1990. Kymmenisen vuotta ateljee ja myymälä ovat toimineet Sillanpään omakotitalon alakerrassa. Kolme aikuista lasta; Miina, Otto ja Osmo ovat maailmalla ja äiti on huomannut, että kaikilla heillä on visuaalista silmää. Perheellä on myös yhteisiä hassutteluprojekteja, joista on syntynyt värikkäitä tilateoksia, kuten kuvassa näkyvä seiväsaita. Tämä monen tarinan aita syntyi Suomen täyttäessä sata vuotta. Projektia perhe kutsuu Tillsammans-nimellä.

Luovalle ihmiselle koko maailma on aarreaitta, pullollaan innoituksen lähteitä. Tämä huovutuksen mestari on reissuillaan päätynyt myös tekstiilikierrätyspaikkoihin. Sieltä on löytynyt mm vohvelikangasta ja vanhoja verhokankaita. Retrokankaisen mekon kun pukee päälleen, kantaa yllään ihanaa luomusta, mutta myös lukuisia rakkaita muistoja mummolastaan.

-        Tällä hetkellä minulla on valmiina 80 huovutettua vaatetta ja yli 40 kierrätysmateriaaleista tehtyä asua. Muutamia punaisia keinonahkaisia vaatteita ja korujakin löytyy, mutta tykkään eniten juuri isompien tuotteiden valmistamisesta. Tilaustöissä teen sekä asiakkaan antaman mallin mukaan että itse keksien. Linnassa ei ole vielä töitäni näkynyt, mutta Hämeenlinnassa on! Monet esiintyjät, lausujat, luennoitsijat ovat ostaneet töitäni. Olen tehnyt mekkojen ja tunikoiden lisäksi takkeja, viittoja, hartiavaatteita. Kaikenlaista päällepantavaa ja aina yhdenkoon vaatteita. Minut tavoittaa kotisivujeni kautta tai sitten erilaisissa tapahtumissa, mielelläni esittelen tuotteita myös täällä kotona paikan päällä, kunhan sovimme ajan.

OMAKSI JA MUIDEN ILOKSI

Sirpa Sillanpäällä on ollut pitkä tie omaan ateljeehen. Hän toimi monissa erilaisissa työtehtävissä, kouluttautui ja kypsytteli ideaansa, etsi sitä kuuluisaa omaa ja oikeaa tietään. Nykyisin hän saa tehdä mieluista työtä toistenkin iloksi.

-        Jos jotain tekisin toisin niin hyppäisin omaan aiemmin. Kannustankin nuoria uskomaan omaan asiaansa. Pitää ottaa riski ja panostaa kaikkensa intohimoonsa - antaa sen viedä. Opiskelin  vaatetusalan artenomiksi ja hankin huovutuksen erikoistumisopinnot. Värit ovat antaneet minulle paljon, oikeastaan ihan kaikessa ne ovat läsnä. Mihin tahansa päättää ryhtyä, tarvitaan aimoannos intohimoa, itsetutkiskelua, rohkeutta, koulutusta, harrastaneisuutta, toistoa, toistoa ja toistoa. Lepokin on tärkeää kaikille - ja erityisesti luovuuden syntyyn sitä tarvitaan.

http://www.sipuseiska.fi/

12.11.2018

Hanna-Mari Kamppikoski 


 POHJANMAALTA PUNKALAITUMELLE

Seija Ranta

 -        Kyllä minä hyvillä mielin Punkalaitumelle tulin, kun siltä rupesi näyttämään, että emännäksi ryhdyn. Olihan pohjalaisessa ja satakuntalaisessa kulttuurissa eronsa – ja pirkanmaalaisessakin, mutta hienosti kaikki on mennyt ja hyvin olen paikkakunnalle asettunut, kertoo Kurikasta kotoisin oleva Seija Ranta.

Ranta on asunut Punkalaitumella jo kymmeniä vuosia. Hän on tullut monelle tutuksi innokkaana liikkujanakin, mutta varmasti erityisesti omistamastaan Rannan Perennatarhasta. Tarhan kesäiset avajaiset ovat paikkakunnallamme jo käsite. Aviomies Juhani Ranta toimii tilaisuudessa lättymestarina ja iso joukko ystäviä on auttamassa, jokainen tärkeässä tehtävässään palvelemassa asiakkaita. Avajaiset järjestetään vuosittain aina äitienpäivän jälkeisenä viikonloppuna.

Tämä puuhakas pariskunta on puurtanut 40 aviovuotensa aikana yhtä ja toista. Alkuaikoina Seija kouluttautui talouskoulussa ja perusti ompelimon. Yhtenä ehtona emännyyteen Seijalla oli se, ettei lehmiä oteta. Töitä on riittänyt kovasti lehmättömyydestä huolimatta. Kun Juhanin kotitila siirtyi pariskunnalle, heillä oli kanala.

-        Kurikasta muutin Vammalaan ompelijaksi. Juhanin kohtasin Huittisten Seurahuoneella. Ihan hyvä, että olin jo alueella asunut ennen seurusteluamme. Olin siis jo saanut mentaliteettiin tutustua, koska kyllähän täällä ihmiset ovat erilaisia kuin Pohjanmaalla. Ihan jo alussa huomasin, ettei täällä päin pohjalainen suoruus ole hyvä juttu. Piti opetella sanomaan asiansa jollain muulla tavoin kuin suoraan ja saman tien. Sillä tavalla, ettei toinen loukkaannu.

Muutin itse Pohjanmaalta Punkalaitumelle kuusi kuukautta sitten Tule kotiin –hanketta vetämään. Satakuntalais-pohjalaisena olen minäkin saanut jo tuta sekä sen, kun satakuntalaisena itse loukkaannun että sen, kun en pohjalaisena enää saa läväyttää kaikkia faktoja pöytään heti huoneeseen tultuani. Eri maakuntien kulttuurit ovat suuri rikkaus ja ihminen oppii niin kauan kuin elää. Kulttuurieroja olen ollut jo aiemmin huomaavinani silloinkin, kun paikkakuntien välillä on vain parikymmentä kilometriä.

TILALTA KOULUUN JA TAKAISIN

Ensimmäisen vuotensa Seija oli maatilalla anopin ja apen kanssa oppimassa. Kun Seija oli talouskoulun käynyt, otti nuoripari tilan haltuunsa. Vipinää ja vilskettä on riittänyt. Ja riittää yhä. Alkuvuosina kanat ja viljelykset työllistivät, silloin Seija myös ompeli. Herkkusieniäkin pariskunta on viljellyt. Erikoishylsyjä valmistava Novacore on sijainnut jo vuosia pihapiirissä. Vähitellen puutarhainnostus roihahti liekkiinsä ja Seija lähti opiskelemaan puutarhuriksi. Seijan agrologimies Juhanilla on lisäksi jonkin verran tietokonemyyntiä ja –huoltoa. Seija kertoi miehensä keksivän ja valmistavan monenlaista mielenkiintoista 3D-tulostimensa avulla.

Ihmisestä huomaa aika pian, mikä hänen intohimonsa on. Se hetki, kun silmät rupeavat loistamaan ja tarina ei ota loppuakseen. Seija on perennatarhaansa uhrannut tunnin poikineen, vuoden toisensa perään. Eikä vain kesäkuukausina. Valmistelut vievät paljon aikaa ympäri vuoden. Hänellä on tarhassaan yli 400 eri lajia ja lajiketta, lisäksi puita ja pensaita.

-        Minä vaan tykkään niin kaikesta kauniista ympärilläni. Ja se kasvun ihme, sitä on joka kerta yhtä hienoa olla seuraamassa!  Meillä on mieheni kanssa molemmilla sama aika sekä vapaa- että työaikaa, kellokorttia emme tunne ja saamme tehdä työtä, jossa viihdymme erinomaisesti. Kyllä minä alkuaikoina äestinkin, mutta nykyään keskitymme molemmat omiin töihimme. 

PUNKALAIDUN-POHDINTAA

Rannat ovat asettuneet Juhanin kotitilalle jo 80-luvun alussa. Paikkakunta on muuttunut sinä aikana paljon, kuten koko maailma.

-        Kyllähän ennen maatalous oli monimuotoisempaa. Punkalaidunkin on aina ollut maatalouspitäjä ja jatkajia on löytynyt. Miten käy tulevaisuudessa koko maassa? Maatalous on vedetty aika tavalla alas. Saa nähdä, tuleeko vielä kotimaisesta ruuasta pula. Suuret investoinnit tai tilojen laajennuksetkaan eivät enää tunnu riittävän maassamme. Onneksi Punkalaitumella kuitenkin saa yhä hyvää paikallista peuraa ja hirveä, jopa karitsaa käyn säännöllisesti hakemassa naapurista. Valokuituverkko on erinomainen juttu Punkalaitumella, nykyisin kun työssä kuin työssä sitä tarvitaan – ja vapaallakin. Palveluitakin meillä on, monipuolisen liikunnan harrastajalle tämä on hieno kunta. Sataopiston joogassa ja jumpassa olen käynyt aktiivisesti. Porttikallion maastot ovat aivan mahtavat ympäri vuoden. Kulttuuritarjonta on meillä laajaa. Paljon käymme myös ystäviemme kanssa muissakin kaupungeissa teatterissa, näyttelyissä ja konserteissa.

Punkalaitumen keskustan tyhjiin liikehuoneistoihin on ihan näinä päivinä muuttanut uusia yrittäjiä. Se ilahduttaa myös Seijaa. Pohdiskelemme mm etätyömahdollisuuksia, onhan kotikuntamme niin keskellä ja hyvässä paikassa. Vuokratkin ovat edulliset. Toimistohotelli tai call center sopisi paikkakunnallemme hyvin.

-        Tulevaisuutta ajatellen on tärkeää, että Punkalaitumella olisi työtä tarjolla. Pienyrittäjiä olisi tuettava, jotta he voivat palkata työntekijöitä. Paikkakunnallamme on kuitenkin mahtava joukko yritteliäitä, avuliaita ihmisiä, joilla on katse tulevaan, sanoo tämä puuhakas puutarhuri Vanttilasta.

11.10.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


PUNKALAITUMELTA HYVÄ ELÄMÄ

Jouko Karjalainen Ulla-Maija Riitinki

 

Kun ajelin haastattelun jälkeen takaisin töihin, mietin, etten ole vuosiin tavannut tällaista miestä, joka auttaisi päälleni takin. Kollegalleni sanoin, että on ihan uskomatonta ja opettavaistakin, miten monenlaisessa murheenlaaksossakin käväissyt ihminen voi olla niin valoisa, iloinen, kiitollinen ja positiivinen. Kollegani vastasi hämmästelyyni karjalaisten olevan juuri sellaisia. Ihan kaikkien karjalaisten.

Tämä minun tapaamani mies oli tosiaan karjalainen, Karjalaisen Jouko. Hän on lähtenyt kaksikin kertaa pikavauhtia evakkoon. Jättänyt taakseen Sakkolan kotinsa Suvannon rannalla, hyvästellyt turvallisen pihapiirinsä. Kaiken tutun ja rakkaan. Jopa Joukon Jalo-koira jäi istumaan kodin rappusille, vahdiksi.

-        Jalo oli hyvä koira, mutta vain lehmät otimme mukaan. Olin 5-vuotias, kun Sakkolasta ensimmäisen kerran lähdimme. Muistan, miten kovasti halusin äidin syliin, vaikka hänen kätensä olivat täynnä. Perhe hajosi silloin, sillä Karjalassa perheeseemme kuuluivat myös isovanhemmat, setä ja täti. Äiti ja isoveli olivat kuitenkin mukana, päädyimme Huhtalan taloon Urjalaan. Kun isä sai myöhemmin muonamiehen työn Laikan kartanossa Lempäälässä, muutimme. Äitikin työskenteli puutarhassa. Kirkossakäynnit muistan. Ja sen, miten pitkiä saarnat kirkossa olivat. Kouluun pääsin, muistelee tämä pitkiin matkoihin tottunut mies.

Yhä vielä Karjalainen painelee menemään vaikkapa Punkalaitumen Porttikallion maastoissa, myös talvisin. Niitä maisemia ja lenkkipolkuja hän suosittelee muillekin. Onpa kuulemma joku sekoittanut hänet olympiahiihtäjään Jouko Karjalaiseenkin. Kovia kulkemaan ja suoraryhtisiähän he ovat molemmat.

KOTIIN JA POIS

Karjalaan perhe palasi Joukon ollessa noin 10-vuotias. Koti oli palanut ja paljon oli töitä, että arki jälleen palasi. Valitettavan pian kuului uusi evakuointimääräys, ja matkaan oli lähdettävä jälleen. Tuolloin Jouko sai jo olla avustamassa muuttotouhuissa. Hän kirjoitti laatikoihin muuttajien nimiä sekä tekstin ”Määräasema Äänekoski”. Linja-auto haki heidät junalle, joka sai matkata melko rauhaisasti. Vain kerran se pysäytettiin ja parisataa matkalaista joutui juoksemaan ilmahälytyksen takia metsään. Nyt määränpäänä oli Kangasahon talo Saarijärvellä.

-        Kyllä minä pyhiinvaellusmatkoilla olen käynyt näissä kaikissa maisemissa, Sakkolassakin. Kotirantaan ei päästetty, mutta tutuissa maisemissa sain kuitenkin samoilla ja muistella. Kaikesta oli evakkoaikaan kova puute. Hevosellekin annettiin selluloosaa. Perunaa kyllä viljelimme. Vuoden 1945 muistan hyvin mm siksi, että Hiroshiman atomipommista kerrottiin sekä radiossa että lehdissä. Mutta myös siksi, että saimme katsella auringonpimennystä noetun lasin läpi. Nelisen kilometriä oli silloin koulumatka kansakouluun.

Lastenkotikin kävi tutuksi Joukolle, kun vanhempansa lähtivät valmistelemaan uutta kotia Punkalaitumelle. Aatos-veljestä ja Joukosta pidettiin lastenkodissa hyvää huolta ja isänsä pojat kohtasivat jälleen muuttaessaan Punkalaitumelle. Isä haki heidät tuolloin Urjalan asemalta hevoskärryllä. Liitsola otettiin suunnaksi ja niinpä Jouko muutti uudelle paikkakunnalle 12-vuotiaana vuonna 1947.

MUUTOKSIA

-        Ihan toisenlaiselta Punkalaidun tietysti tuohon aikaan näytti kuin nykyään. Ulkorakennuksissa monella oli olkikatto, tiet olivat todella heikossa kunnossa. Paavo Pietilän pitkästä talosta perheemme sai huoneen ja kamarin, meillä oli oma sisäänkäynti. Minäkin sain usein paimentaa omia lehmiämme. Vihalaidasta isä löysi lopulta sivutilan, metsää ja suota.

Suosta saatiin turvetta mm kunnan rakennusten lämmittämiseen. Marjoja jokaisen oppilaan tuli kerätä neljä litraa kouluun viemisiksi. Tiiletkin tehtiin tuolloin itse. Joukokin muistaa hyvin, miten hevonen kulki ympyrää sekoittaen raskasta massaa. Saviprunni ei ollut tärkeä vain tiilien valmistamisessa, sieltä kun saatiin tarvittava savi. Lapsille saviprunni oli keidas ja kylpylä, siellä polskittiin isolla sakilla pitempiäkin aikoja. Kun savea poistettiin, syntyi monttuihin mainioita lampia monenlaiseen vedentarpeeseen. Saviprunnilta saattoi löytyä myös pyykkipaikka, pellaviakin niissä on liotettu. Savella parannettiin sekä peltojen että teiden laatua. Kun tiilimiilun valkeat roihahtivat, oli paikalla koko kylä. Talven tullen saviprunniin muodostunut jääkin käytettiin hyväksi, sillä viilennettiin maito. Kun hätä on suurin, kuoriutuu ihmisestäkin monella tapaa luova. Yltäkylläisyydessä ihminen unohtaa taitonsa.

-        Vaikka lapsetkin osallistuivat kodin töihin ja kävivät koulua, oli aikaa myös leikille. Uintihommien lisäksi pelasimme pakosia eli olimme piilosilla. Punkalaitumella näki silloin kahdessakin paikassa elokuvia: Mäenpään Työväentalolla ja Vartiolassa. Latotanssejakin oli, mutta minä olen opetellut tanssimaan vasta eläkepäivilläni. Lapsuuden perheeseeni syntyi myös useampi lapsi. Kaiken kaikkiaan meitä oli neljä sisarusta, vanhimman ja nuorimman välillä oli peräti 18 vuoden ikäero.

RAKKAUTTA OIKEAA

Keskusteluamme on hieman syrjästä seurannut Joukon elämänkumppani Ulla-Maija Riitinki, joka on asunut Punkalaitumella koko ikänsä. Molemmille ilmestyy pilkettä silmäkulmaan, kun he kertovat Joukon kirjoittamista runoista. Kihlapari on kovasti aktiivinen sekä liikkumaan monipuolisesti että harrastamaan kulttuuria.

-        Paljon olemme Eläkeliiton Punkalaitumen yhdistyksen tapahtumissa ja niissä on todella varaa valita! Petankkia, Bocciaa ja pienoisgolfia harrastamme yhdessä – ja pyöräilyä. Elokuvailloissa, konserteissa ja teatteriesityksissä kuljemme. Ja tietysti kirkossa käymme myös, kertoo Ulla-Maija.

Helsinkiin leivänhakuun lähti Jouko aikoinaan ja vuosien ahertamisen jälkeen hän jäi eläkkeelle Paasivaaran vuoromestarina. Margariinikilo poikineen tuli vuosien aikana siis valmistettua ja vuonna 1995 hän palasi silloisen vaimonsa kanssa kotikonnuilleen Punkalaitumelle. Avioliitosta syntyi kaksi poikaa ja elämää ilahduttaa heidän lisäkseen myös yksi lapsenlapsi.

-        Kultahääpäivästämme jäi yksi vuosi uupumaan. Vaimoni sairastui nimittäin Parkinsonin tautiin ja olin paikalla, kun hänen sydämensä ei enää jaksanut. Onhan se onnellista, että vielä myöhemmin sain tutustua tähän Ulla-Maijaan. Kolme vuotta olemme jo olleet kihloissa, sanoo Jouko.

Kun kysyn Joukolta, kaipaako hän näin monen vuoden jälkeen vielä takaisin Karjalan Sakkolaan, katsoo hän kauas pois ja sanoo hiljaa:

-        Kyllä minä kaipaan. Erityisesti niitä tuttuja maisemia. Järven ranta tuli niin tutuksi, kun kalastelin paljon. Mutta kyllä minä Punkalaitumella viihdyn. Täällä minä näen kotoani kauniin jokirannan. Komeassa kunnassa on useampikin upea rakennus, paljon aktiviteetteja ja ihan mahtavan monipuoliset mahdollisuudet harrastaa kaikenlaista liikuntaa. Uusi koulukin kiinnostaa, se on kunnalta upea satsaus. Pietarinaukio palvelee kaiken ikäisiä, itse tykkäsin kesän yhteislaulutilaisuuksista.

Minkälaisia toiveita tai haaveita pariskunnalla on tulevaisuutta silmälläpitäen?

-        Kyllä me toivomme, että Punkalaitumen seurakunta saisi toimia itsenäisenä ja että kiinteistöasiat ratkeaisivat siellä hyvällä tavalla. Keskustan tyhjät liiketalot ja asunnot – niille pitäisi keksiä jonkinlaista käyttöä. Kauppa ja apteekki ovat paikkakunnalle äärimmäisen tärkeitä ja kaikkia palveluita tulisi myös paikkakuntalaisten käyttää. Toivottavasti verotus säilyisi kohtuullisena. Joukon toive on autonpesupaikka, missä saisi pestä itse autonsa. Kiitollisia olemme myös uimahallista, Työväentalon uudesta, hienosta tulemisesta ja tietysti noin yleisesti tästä maaseudun ihanasta rauhasta, luettelee pariskunta.

19.9.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


KAHVIPUSSISTA TAIDETTA - JA ILOA ELÄMÄÄN

Marjatta Salonen2

Kun on taito hyppysissä, syntyy vaikkapa kahvipusseista tai auton puukuulaistuimesta taidetta. Marjatta Salosen viihtyisässä kodissa on hurmaava joukko esineitä, joita hän on omin käsin väsännyt eläkepäiviensä ratoksi. Monet Marjatan ystävät ja sukulaiset ovat saaneet teoksia lahjaksi, onpa hän jokusen myynytkin. Totesin häntä kuullessani, että jokainen luova ihminen tarvitsisi oman managerin, joka hoitaisi hinnoittelun ja markkinoinnin. Sain nimittäin nähdä niin hienoja ja huolella tehtyjä kädentöitä.

Marjatan kanssa jutellessa nauru hersyy. Positiivinen ja iloinen luonne on varmasti avuksi elämän tiellä, mutta uskonpa, että ympäristölläkin on oma vaikutuksensa. Marjatta muutti kahdeksan vuotta sitten takaisin kotikonnuilleen ja täällä on kauniin ympäristön lisäksi myös paljon ystäviä ja tuttavia, mukavat naapuritkin.

-        Olin vain 16-vuotias, kun Eino-mieheni kanssa tapasimme. Oriniemestä muutimme 60-luvulla ja Lempäälästä tulimme takaisin kahdeksan vuotta sitten. Koko ajan tärkein oli mielessä: eläkkeelle päästyämme äkkiä takaisin Punkalaitumelle. Täällähän me olimme kaikki vapaa-aikamme jo työvuosina. Heti viikonlopun tullen lähdimme maalle. Lapsenlapsenlapsiakin olen tänne yrittänyt houkutella, naurahti tämä kahden pojan äiti.

Ihan surutonta ei ole ollut Marjatankaan elämä. Ehkä näihin hienoihin käsitöihin on hukutettu monta kyyneltäkin. Mieluisan harrastuksen parissa vietetystä ajasta on taatusti myös saanut paljon voimaa ja iloa. Marjatan iäkäs äiti ehti viettää 90-vuotisjuhliaan keväällä, mutta menehtyi sittemmin. Pitkäaikainen elämänkumppani Eino menehtyi syöpään viisi vuotta sitten. Samaisena vuonna nainen menetti muitakin rakkaitaan. Elämä ottaa ja elämä antaa, mutta kuolema jättää aina jälkensä.

-        Eläkeliitolla sattui olemaan sururyhmä, jossa sai jakaa ja puhua. Se oli tärkeä ryhmä toipumisprosessissa, vertaistuki on ihmeellistä. Eläkeliiton Punkalaitumen yhdistyksellä on muutoinkin todella paljon toimintaa ja monenlaista aktiviteettia! Niissä kerhoissa itsekin hurahdin käsitöihin. Aiemmin kudoin kyllä paljon, mutta nyt kahvipussit ja monet muut materiaalit ovat mieluisimpia. Olen itsekin yhdistyksen hallituksessa mukana ja aktiivisena toimijana.

KIERRÄTYSTÄ KERRAKSEEN

Tapasin Marjatan hänen kotinsa terassilta, missä oli juuri syntymässä suuri joutsen. Tuohon taideteokseen uppoaa peräti 250 kahvipussia, eikä lopullisen työn nähdessään ymmärrä ollenkaan, että materiaalina on käytetty kahvipusseja. Näppärästä naisesta on siis moneksi! Marjatta esittelee kotinsa aarteistoa eli suuria määriä sukkia, tumppuja, koreja, kauppakasseja, tilkkutäkkejä, patalappuja, koruja ja koriste-esineitä. Mallit hän saa kursseilta, ystäviltä tai keksii ne itse.

-        Kahvipusseja saan ystäviltäni. Costa Ricalla on pehmeimmät pussit, mutta olen käyttänyt muitakin pusseja paljon. Joskus eräälle miehelle kun tein puunkantokoria, piti olla aika tarkkana. Käytin nimittäin Kulta Katriinan pusseja. Kulta-sanaa ei saanut kuitenkaan näkyä lopullisessa työssä, ettei tule väärinkäsityksiä. Kyllähän sitä itsekin joskus hämmästyy kättensä töitä, kun kouluaikana en saanut edes sukkaa valmiiksi, hämmästelee tämä kierrätyksen mestari.

PUNKALAIDUN MIELESSÄ

Salonen palveli Tamron-lääketukkua 25 vuotta ennen eläköitymistään. Iloisessa eläkejuhlassa kollegatkin muistivat Punkalaidunta, jonka tiesivät Marjatalle rakkaaksi seuduksi.

-        Silloin aikoinaan meitä lähti iso joukko lähinnä Tampereen seudulle töiden perässä. Hienoltahan se aluksi tuntui, se iso kaupunki, mutta kyllä me heti alkuvaiheessa mieheni kanssa päätimme, että takaisin tulemme. Emmekä me oikeastaan ihan kokonaan edes pois muuttaneet, sillä miehen kotitilalla olimme kaikki vapaa-aikamme. Tänne Punkalaitumelle meillä molemmilla jäi kova kaipuu ja olenkin iloinen, että ehdimme tänne takaisin muuttaa ennen kuin mieheni sairastui syöpään. Saimme monta hyvää eläkevuotta kotikonnuilla.

Uudetkin asukkaat Marjatta toivottaa paikkakunnalle tervetulleiksi. Punkalaitumella on hänen mukaansa kaikki hyvin, mutta terveyspalvelut on kunnassa säilytettävä. Meillä on oma lääkäri, hammaslääkäri ja eläinlääkärikin, mutta vielä olisi pohdinnan paikkojakin:

-        Esimerkiksi joidenkin laitteiden palautukset tai jotkut tutkimukset olisi järkevämpää hoitaa omalla paikkakunnalla. Ei niin, että punkalaitumelaiset ajelevat jonossa Sastamalaan ja takaisin. Omasta autostani iloitsen myös, vaikka hyvä sijaintihan Punkalaitumella on - ja bussiyhteyksiäkin. 

Paljon on Marjatan mukaan Punkalaitumella tapahtunut 70 vuoden aikana. Moni asia on kovasti muuttunut. Nykyinen Pohjoisseudun koulu toimi naisen opinahjona ja neljän kilometrin koulumatka sujui hyvin hiihtäen. Polkupyörän hän sai jo toisella luokalla. Kehitys kuitenkin kulkee kulkuaan, ihmiset ja tavat muuttuvat. Kun Marjatta kuulee jonkun hämmästelevän maailmanmenoa, on hänellä siihen aina selkeä vastaus:

-        Tää on nyt sitä nykyaikaa, nyökkäilee tämä toimelias nainen.

Kuvassa Marjatan kättentöitä sohvalla, joutsenaihioita pöydällä.

13.8.2018

Hanna-Mari Kamppikoski

 

SYDÄMEN LEPO JA RAUHA LÖYTYIVÄT PUNKALAITUMELTA

IMG_2925

 

Ajellessani haastattelun jälkeen takaisin työpaikalleni, mietin, etten tähän työhön tarttuessani olisi ikimaailmassa uskonut, miten moniin suuriin seikkailuihin Punkalaitumella päädyn. Tänäänkin pääsin Israeliin! Ihan uskomattomia tarinoita, ihania ihmisiä saan kohdata!

Tänään tapaamani Kalevi Waris vietti syntymäpäiväänsä haastattelupäivänä. Sitä en tiennyt, mutta hänen  naapurinsa paljastivat asian kaartaessaan yllättäin pihaan lahjojen kera. (Jos joku haluaa oppia yhteisöllisyydestä, tulkaa Punkalaitumelle!) Kalevi oli juuri kertonut minulle, miten talon ja seudun nähdessään vihdoin tajusi tulleensa kotiin. Oriniemestä 4-vuotiaana lähteneen miehen mukaan yli 50 vuotta muualla ei ole saanut aikaan sellaista tunnetta, mikä syntyy täällä Talalan kylässä Punkalaitumen Vihalaidassa.

Aika hienoa! Ilmiselvästi onnellinen mies kertoo tuntemuksistaan siinä talon rappusilla istuessaan.

-        Täällä on sydämen lepo ja rauha. Ja tietty sitten vielä nuo tärkeät 9 + 2.

Numeroilla mies viittaa yhdeksään lampaaseensa ja kahteen kissaansa. Ne ovat hänen luonaan kuin eläinten vanhainkodissa. Lihoiksi ei lampaita laiteta, vaikka isäntänsä on koko ikänsä toiminut lihatiskin ammattilaisena. Kun katselin miestä lampaittensa joukossa, näin selvästi sen yhteyden, mikä hänellä omiinsa oli. Jokainen näistä suuren aitauksen karvapallosta oli oma persoonansa, se kävi ilmi jo lyhyen tuttavuuden jälkeen! Jokaisella niistä on myös omat mieltymyksensä. Vähän sääliksi kävi sitä yhtä, joka tykkää maata auringossa…

-        Minulla on keskustassa koti, mutta kaiken mahdollisen ajan olen täällä talolla. Hoitelen lampaita ja kunnostan taloa. Kauppakirjat ovat vielä tekemättä, mutta eiköhän pikapuoliin sekin hoidu. Talo on tähän tontille siirretty vuonna 1911. Kenelläkään ei oikein tunnu olevan tietoa tarkasta rakennusvuodesta, mutta kyllähän rakennuksella ikää on ja kunnostustyötä riittää. Kun kuitenkin ikää on minullakin jo yli 60 vuotta niin ei tarvitse hötkyillä. Saa ihan rauhassa mennä päivä kerrallaan.

KIBBUTSILLA JA ISRAELIN ARMEIJASSA

Punkalaitumelaisesta korvesta saattaa löytää ihan mitä tahansa! Tänään tapasin siellä miehen, joka on viettänyt vuosia Israelissa. Hän on toiminut maassa vapaaehtoistyössä sekä kibbutsilla että armeijassa vuodesta 1981. Useita matkoja hän on tehnyt viedäkseen Israelin Sar-El-organisaatioon lisää vapaaehtoisia.

-        Aluksi en meinannut päästä Sar-Eliin, koska en osannut englantia. Osasin vain hepreaa. Onneksi kuitenkin lopulta onnisti. Yhdeksän kuukautta olen Israelissa viettänyt pisimmillään. Jo vuosia olen viettänyt käytännössä talvet Israelissa. Se on oikeastaan toinen kotimaani, siellä on myös paljon ystäviä. Aloitteestani tavalliset kristityt voivat nykyään liittyä Helsingin juutalaisen seurakunnan ystäviksi. Jo yli 300 on liittynyt. Onhan Israelissa ja Punkalaitumella hieman erilaista, mutta yhdistävänä tekijänä on se, että molemmissa tunnen olevani kotona. Sydämessä on lepo ja rauha.

Punkalaitumelle mies muuttaa kirjansakin heti, kun on saanut remontoitua taloon muutaman huoneen verran uutta kotia. Juoksevaa vettä hän ei edes halua sinne, lähdekaivo kun on pihapiirissä. Saunarakennuskin tontilla on.

-        Olen aina halunnut asua museossa ja nyt suurin haaveeni on täyttymässä. Tämä maisema ja ympäristö tulevat vielä kaupan päälle. Ja ihanat naapuritkin saan! Salossa asuinpaikkaani moni kutsui korveksi. Itse tunsin olevani keskellä kylää, olihan metsässä isolla alueella kymmenkunta muutakin taloa ympärilläni. Nyt olen oikeasti korvessa ja niin tästä kaikesta nautin! Kurkiperhe käy moikkaamassa, naapuri sanoo nähneensä sudenkin kerran. Sen verran liikenne häiritsee, että yksi naapuri saattaa joskus viikolla ohi ajaa, naurahtaa Waris.

Synttärisankaria tulivat moikkaamaan naapurissa asuvat Satu ja Esko Hällfors. Perhe on niin ikään paluumuuttajia, asuvat nykyisin Eskon kotitaloa. Esko oli aamulla kertonut vaimolleen nähneensä Kalevista unta. Kalevi oli kuulemma unessa etsinyt hätäisen näköisenä Liinua. Ilmankos Esko oli selvästi huojentuneen näköinen, kun ei Liinu-lampaalla eikä Kalevillakaan ollut minkäänlaista hätää. Liinu liikkui kuumassa helteessäkin liki katrastaan, johon kuuluvat Tiinu, Leenu, Niinu, Kale, Kaste, Helmi, Martta ja Heli. Ja isäntänsä Kalevi kertoi remonttisuunnitelmistaan silmät palaen. Sillä tavoin kuin nyt kodistaan kertoo. Niin, että hymy kasvaa silmiin asti.

1.8.2018

Hanna-Mari Kamppikoski

PIKKUPAKKO PÄÄSTÄ PUNKALAITUMELLE

IMG_2734

Mitä enemmän saan kuulla ihania tarinoita Punkalaitumelle muuttaneilta sitä varmemmaksi tulen siitä, että tämä paikkakunta aiheuttaa riippuvuutta. Jokainen jututtamani on kertonut siitä, miten täältä ei voi olla pois. Joskus muualle päätyessä, on aina kova kiire kotiin.

Lähes koko elämänsä pääkaupunkiseudulla viettänyt Hannulan perhekin nauttii silminnähden olostaan ja elostaan Punkalaitumella. Tasan kymmenen vuotta sitten pariskunta hankki kunnasta mökin. Kun seutu veti magneetin lailla puoleensa, ei auttanut kuin muuttaa.

-        Ihan kaiken vapaa-aikamme vietimme Punkalaitumella. Ajoimme tänne pieniksi vapaahetkiksikin. Tännehän sitä kaipasi jatkuvasti, naurahti Tarja rapsutellessaan Hoppua ja Wattia – suurikokoisia, mutta erittäin ystävällisiä koiriaan.

Kymmenen vuotta sitten Hannulat olivat jo käyneet Punkalaitumella katsastamassa erään mökin, mutta kaupan kariuduttua he palasivat Helsinkiin. Jo samana iltana he olivat jälleen seutuvilla, sillä Koskioisilta oli löytynyt jotain ainutlaatuista ja ihanaa. Sitä 1928 rakennettua mökkiä he ovat nyt kunnostaneet ja hellästi vaalineet.

-        Meillä oli siinäkin mielessä ihan uskomaton tuuri, että saimme mökillä huippunaapurit: Ilkka ja Arto Marttila ovat olleet monessa apuna ja tukena, ystävinä. Teuvo Sillanpäänkin tapasimme heti alkuaikoina ja hänkin on ollut monenmoisessa meitä auttamassa. Juuri meille sopiva, viihtyisä asuntokin löytyi hienosti remontoidusta 1800-luvun vanhasta Pappilasta, Erkkiläntalosta. Samaa hienoa yhteisöllisyyttä olemme kyllä saaneet kokea kaikkialla Punkalaitumella. Ehkä se on juuri se paras juttu tässä kunnassa – se yhteisöllisyys, pohtii Markku Hannula.

MOKOMA SYNTYY

Kun kaipuu Punkalaitumelle kävi liian kovaksi, päättivät kesämökkiläiset muuttaa paikkakunnalle kokonaan. Markku on toiminut ikänsä esimiehenä ravintoloissa ja Tarja yrittäjänä sekä kaupanalan isoissa ketjuliikkeissä. Kolmisen vuotta sitten he perustivat Punkalaitumelle Mokoma-nimisen lounaskahvilan.

-        Täällä on yrittäjänä hyvä olla. Oikeasti tuntee, että kannustetaan ja tuetaan. Kunnanjohtaja on pätevä, hänellä on ammattimainen ote ja hyvä suhtautuminen yrittäjyyteen. Itse olen Naisyrittäjissä, yhdessä toimimme Punkalaitumen Yrittäjissä. Joitakin liikehuoneistoja kävimme katsomassa, mutta kyllä tämä nykyinen tilamme samassa rakennuksessa K-Marketin, Postin ja Apteekin kanssa on erittäin toimiva. Meillä on erinomainen yhteistyö kaupan kanssa ja naapurisopu kaikkien toimijoiden kanssa pelaa hienosti.

Ruuhkaisesta, vilkkaasta Helsingistä maalle saavuttuaan, löysi pariskunta rauhan.

-        Punkalaitumella kaikki toimii niin vaivattomasti ja luontaisesti. Asioista ei tarvitse vääntää. Ehkä meissä molemmissa on koko iän piillyt maalainen, vaikka kaupungissa juoksimmekin tukka putkella pitkää päivää. Täällä muistin elävästi ne lapsuuden kesät, kun painoimme täyttä laukkaa mummolaan ja puettiin sinne saavuttuamme samantien rönttävaatteet päälle. Silloin sitä ihminen oikeasti eli, muistelee Markku.

Tätä onnellista pariskuntaa katsellessa ei voi kuin hymyillä. He kiittelevät vuolaasti mukavia asiakkaitaan, naapureitaan, yhteistyökumppaneitaan ja punkalaitumelaisia kautta linjan. Minäpä kuitenkin epäilen, että yksi tärkeä syy heidän mukavaan elämäänsä ovat he itse. Heidän asenteensa. Sitähän on ihan tutkittukin, miten kiitollisuus onnellistaa. Tässä pariskunnassa näkee konkreettisen esimerkin.

Mokoma-ravintolassa tarjotaan lounasta, mutta aamuvarhaisellakin sieltä saa suuhunpantavaa. Markku työskentelee kuusi päivää, Tarja viisi viikossa. Heillä on selkeä työnjako: Markku hoitaa lämpimät ruuat, Tarja salaatit. Tärkeää pariskunnalle on se, että tarjottavana on hyvää, tavallista ruokaa. He kuitenkin pyrkivät myös siihen, että ruokailu olisi asiakkaalle pieni elämys. Ei vain mahan täyttämistä. Hannuloilla on myös catering-yritys. Hekin ovat Tule kotiin-talkoissa mukana sillä tavalla, että lupaavat jokaiselle uudelle kuntalaiselle ilmaisen lounaan. Aika hieno keino tutustuttaa tulokas Punkalaitumeen!

IDEOITA, VISIOITA

-        Me haluamme toimia yrittäjinä, koska uskomme tähän kuntaan ja sen mahdollisuuksiin. Minulla on jo verkot vesillä, uusikin yritys siis suunnitelmissa. Tyhjät liikehuoneistot kannattaisi vuokrata, nykyisin ei enää välttämättä haluta ostaa niitä. Hyvä olisi myös saada pitäjän pääväylä ja Vesilahdentie kuntoon. Valaistuksenkin kuntoon laittaminen liikehuoneistojen läheisyydessä tuo turvaa. Käsityöputiikki sopisi hyvin tänne, kuten moni muukin yritys. Asiakkaille on kuitenkin tärkeää, että liike on säännöllisesti avoinna, miettii Tarja.

Pariskunta on selkeästi löytänyt oman juttunsa elämässä. Oman kotikuntansa. Onko heillä aikaa viettää lomaa?

-        Loma? Nyt ei kuulu, nauraa Markku.

Yrittäjänä ei niin vain voi ottaa itselleen sijaista, mutta he ovat keksineet toimivia ratkaisuja.

-        Teemme vuorotellen lyhyempiä päiviä ja sunnuntait ovat aina vapaat. Koirien kanssa pääsee hyvin irti työasioista. Kun työ on mieluisaa, jokainen päivä erilainen ja asiakkaat mukavia, niin ei voi valittaa!

18.7.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


 

 

PALUU POIKAVUOSIEN PUNKALAITUMELLE

Jouko Valonen

Jouko Valonen on ansioitunut Punkalaitumen kesälaitumilla häärätessään niin seiväshyppääjänä, juoksijana, jokijääkiekkoilijana kuin hiihtäjänäkin. Kun mies kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosistaan vanhempiensa kotikonnuilla, syttyy hänen silmiinsä ihan ihmeellinen valo. Sellainen kauniiden ja rakkaiden muistojen valo. Myöhemmällä iällä Joukon tie vei vakavien asioiden pariin. Hän työskenteli peräti 35 vuotta Helsingin hallinto-oikeuden tuomarina.

Monesti punkalaitumelaisten kanssa jutellessa on käynyt aika selväksi, että maaseudulla karttuneilla voimilla voi puskea jos jonkinlaisten myrskyjen läpi. Vaativissa työtehtävissään puurtaessaan saattoi Valosellekin silloin tällöin tulla mieleen ne poikavuodet, kun melkein omin luvin, mutta avaimella kuitenkin seikkailtiin Mäenpään Työväentalolla. Tai ne kerrat, kun samaisella poikalaumalla järjestettiin juoksukisoja Huittisten tiellä – tai opeteltiin uimaan Navettakankaan hiekkakuopilla.

-        Ensimmäinen työpaikkani oli hallinto-oikeudessa ja sille tielle jäin. 35 vuodessa ehti moni tehtäväkin vaihtua. Pääasiallisesti käsittelimme valituksia, jotka liittyivät kuntien tai valtion tekemiin päätöksiin. Ehdin nähdä koko elämän kirjon. Rankimmat työtehtävät liittyivät esimerkiksi vanhusten tai lasten asioihin, maahanmuuttoasiat kasvattivat viime vuosina työtaakkaa tietysti myös meillä. Näidenkin ihmisten asioita läpikäydessä tutustui moniin karuihin kohtaloihin. Aikamoisen laaja oli siis työtehtävieni skaala, kun samaisessa työhuoneessa päätettiin sekä mummon kympistä että suuryhtiöiden miljoonista, kertoi Valonen.

PUNKALAITUMEN POIKAVUOSISTA

Ensimmäiset 20 vuottaan Valonen asui Hämeenlinnassa, mutta vietti kaiken vapaa-aikansa Punkalaitumella tätinsä luona. Siinä talossa, mihin hän nyt itse muuttaa. Sen kaverin naapuriksi, jonka kanssa lapsuutensa ja nuoruutensa vietti.

-        Voi huoletta sanoa, että minulla on yli 60-vuotinen elävä suhde tähän paikkakuntaan, mutta kirjoilla olen ollut täällä vasta tämän vuoden alusta. Hämeenlinnassa ja Helsingissä asuessani matkustin aina, kun mahdollista Punkalaitumelle ja vuodesta 2010 on tädin talo ollut minulla kakkoskotina. Onhan Punkalaidun kokenut isoja muutoksia näiden vuosikymmenten aikana. Tiet olivat sorateitä. 60- ja 70-luvuilla oikaistiin kylänraitti, ne oikaisut muuttivat pitäjää melkoisesti. Kauppoja oli runsaasti, autokauppakin toimi. Pitäjällä oli useampi huoltoasema ja kenkäkauppa, kemikalio. Kaikki hankinnat tehtiin omalta kylältä.

Punkalaitumen Mäenpäässä kaupunkilaispoikaa odotti aina lomilla kaveriporukka. Näiden poikien kanssa ei tekeminen loppunut. Erityisen hienoja olivat pitkät kesät, kun kaupunkiasuntoon palattiin vasta elokuun lopussa.

-        Olihan ne isoja muutoksia, kun sai kesän temmeltää maalla ja syksyllä taas palattiin kerrostaloon. Mutta sitä ihminen tottuu, koulu kuitenkin kutsui sekä minua että kahta sisartani. Viikonloput ja pitemmät vapaat kuitenkin vietimme säännöllisesti Punkalaitumella. Kesäisin järjestimme juoksukisoja Huittisten tiellä ja pyöräilyspurtteja hiekkakuopille uimaan. Pentti Nikulan saavutukset inspiroivat meitä seiväshyppykilpailuihin. Niitä järjestimme kyläseppä Kalle Vuoren pajan vieressä.   Joen jäällä pelattiin kiekkoa. Kun muut näkivät, että olemme kolanneet jään puhtaaksi, ilmestyi joukkueeseenkin lisää jäseniä. Puk-sotaa kävimme lähinnä Työväentalolla, aika usein leikimme kymmentä tikkua laudalla.

VIREÄT ELÄKEPÄIVÄT PUNKALAITUMELLA

Tapasin Valosen ensimmäisen kerran Mäenpään Työväentalolla, talkoistapa tietysti. Tuo perinteikäs rakennus ja sen ympäristö ovat olleet miehen lapsuudessa ja nuoruudessa melkoinen seikkailupuisto. Aika hienoa, että hän nyt eläkeläisenä saa yhä toimia lapsuudesta rakkaassa ympäristössä. Siksi hän nyt haluaakin olla mukana vaalimassa perinteikkäitä, tärkeitä asioita.

-        Yli-Kirralle käveltiin aina isoisäni Nestori Valosen kanssa, joka asui museolta 500 metrin päässä. Nestori oli Punkalaitumen Museo- ja kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja. Ihan mukavalta tuntuu siis olla täällä nyt itse talkootöissä. 10-vuotiaana tuli itse oltua ensimmäistä kertaa pärekattoa tekemässä. Nyt viikonloppuna Kaikkien aikojen maatalousnäyttelyssä olen samassa työssä. Ympyrähän siinä jollain tapaa sulkeutuu. Yli-Kirralla on hyvin erikoislaatuinen tunnelma, täällä viihtyy ja viettää mielellään aikaansa.

Niin ikään Mäenpään Työväentalo tuli Valoselle jo lapsena tutuksi ja hän on nyt myös sen talkooporukassa vaalimassa iäkästä rakennusta ja sen värikästä historiaa.

-        Paljon on erityisesti siellä tullut leikittyä ja temmellettyä. Tanssi-iltoina en ollut itse mukana, mutta kyllä me kävimme kurkkimassa autoja, jotka täyttivät niinä iltoina tienvarret - ja hämmästelemässä sitä ihmismäärää, joka tansseihin löysi. Punainen virta-elokuvan muistan, se esitettiin koko kylän tenaville. Olihan John Wayne aika kova stara siihen aikaan. Työväentalo oli omalla reviirilläni, Yli-Kirralla kävin vain isoisän kanssa.

Talkootöiden lomassa Valonen harrastaa monipuolista kulttuuria ja liikuntaa omalla kylällä ja sadan kilometrin säteellä naapurikunnissakin.

-        Äijäjumpassa kävin koko syksyn, muuten sitten hiihdän ja pyöräilen. Kesäteattereista tykkään ja kohtahan saa taas osallistua Kirjallisuuspäiviin. Pori Jazz on joka vuosi kalenterissa. Nyt eläkkeellä aion Tampereenkin kulttuuritarjontaan tutustua enemmän.

Miltä miehen mielestä näyttää tämän päivän Punkalaidun?

-        Jo muutamia vuosia sitten sanoin, että uutta väkeä pitää ryhtyä paikkakunnalle haalimaan ja muistaa myös eläkeläiset, jotka ovat uusina kuntalaisinakin tärkeä ryhmä. Siksikin Tule kotiin-hanke ilahdutti. Meillä Punkalaitumella on moni asia hyvin, kerrotaan se hyvä myös eteenpäin. Eläkeläiset ovat paikkakunnalla todella aktiivisia ja monenlaista aktiviteettia on tarjolla kaikille ikäluokille. Terveyspalvelut ovat ensiarvoisen tärkeät. Niiden pysyminen paikkakunnalla on varmistettava. Se, että meille on parhaillaan rakentumassa uusi koulurakennus on osoitus yritteliäisyydestä, mutta myös uskosta tulevaan. Niitä molempia tarvitaan. Punkalaitumella on hyvä elää, täällä verkostoituminen käy luonnollisesti arjessa. Monenlaisia tapahtumia on ympäri vuoden ja palvelut toimivat. Minä voin tyytyväisenä sanoa, että täällä tulen olemaan loppuiän.

26.6.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


SYDÄN NEUVOI MUUTTAMAAN

IMG_1923

-        Aina, ihan aina olen tänne Punkalaitumelle kaivannut. Kuukausi sitten repäisin ja irtisanouduin, jotta saan unelmani toteuttaa ja muuttaa. Nyt tunnen olevani onnellinen, sanoi lapsuutensa ja nuoruutensa rakkaisiin maisemiin juuri asettunut Kaija Lehti (entinen Puurtinen).

Tapaamisemme aikana Kaijan – ja hankevetäjänkin – silmä kostui välillä. Jaettiin yhteisiä muistoja, vaikka ei oltukaan koskaan tavattu. Muistoja maaseudulta, mummolasta, hiekkateistä, jokiseikkailuista, lavatansseista. Siitä, kun kesä ei ikinä lopu ja koulu sitten kuitenkin jossain vaiheessa taas alkaa.

-        5-vuotiaasta asti olen viettänyt kaikki kesäni ja jouluni, useimmat viikonloppunikin mummolassa Punkalaitumella. Äitini on täältä kotoisin ja Helsingistä lähdin kiireen vilkkaa maalle mummolaan aina, kun sain siihen mahdollisuuden. 24 vuotta sitten hankin täältä mökin ja sitä olen nyt vähitellen laittanut itseni näköiseksi. Täällä riittää puuhaa ja täällä on onni. Eihän sitä edes kaupunkilaiselle osaa kuvailla, miltä täällä tuntuu. Kun linnut herättävät aamulla lauluunsa, kun puut omassa pihassa humisevat ja hirvet, peurat ja jänikset käyvät vierailulla. Se on itsellekin niin ihmeellistä ja suurta jokainen päivä. Joskus mietin, ymmärtävätkö paikkakuntalaisetkaan tätä kaikkea hyvää, mitä Punkalaitumella on. Sokeutuukohan sille?

Kaija kertoo lapsuuden ihanien, kultaisten muistojen siivittäneen hänet takaisin kotikonnuille. Mummo on ollut niin tärkeä, että oikeastaan hänellä on ollut elämässään kaksi äitiä.

-        Mummolassa autoin sisareni kanssa maatöissä, mutta siellä sain myös leikkiä. Opin ajamaan pyörällä, tanssimaan ja uimaan. Silitin Olli-enoni paidat ja plankkasin kengät, kun hän lähti Särkälle tanssimaan. Brylcreemiä hiuksissaan hän näytti niin komealta, että meinasin ihan haljeta. Vielä ylpeämpi hänestä olin, kun hän veti järjestysmies-nauhan käteensä tansseihin lähtiessään. Jokainen sunnuntaiaamu heräsin siihen, että Olli oli tuonut Särkästä suklaapatukan tyynylleni. Rippikoulun jälkeen minäkin pääsin lavoille ja siellähän piti olla ihan jokainen lauantai!

Monissa tanssilavatarinoissa toistuu kukkamekko-sana usein, mutta Kaija kertoi, että naisilla oli usein myös pitkät housut hippa-asuna. 4-5 kilometrin matka Särkälle taittui nopeasti kävellen, mutta usein tanssitutut nappasivat hänet matkalta kyytiin.

-        Humppilalaisen Ollin Pompannapissa tulin kyllä sitten aika usein kotipihaan. Olli oli ihana, mutta välimatkat ja molempien ujous ei oikein ollut hyvä juttu. Olli ei tanssinut itse lainkaan, istui vain ja tuijotti, kun tanssin muiden kanssa. Kauheasti kyllä tykkäsin hänestä. Helsingin vuosina olin parikymmentä vuotta avoliitossa, mutta kaupunkilaismiehestä ei tullut maalaista – eikä minusta kaupunkilaista.

Monien houkutteluyritysten jälkeen Kaija sai silloisen avokumppaninsa vierailemaan mökilleen. Mies ei kuitenkaan ollut maalla viihtyvää tyyppiä.

-        Hän istui hyttyshattu päässä ja saappaat jalassa. Lopulta hän oli lähinnä sisätiloissa läppärinsä kanssa, kun mökille tulimme. Kun maaseutu ja Punkalaidun ovat kuitenkin minulle niin rakkaita ja tärkeitä, ei oikein maailmamme kohdanneet. Eronkin jälkeen olemme silti hyvissä väleissä ja pidämme yhteyttä.

SYDÄMEN ÄÄNTÄ KUUNNELLEN

Kaija ehti työskennellä Ylellä peräti 45 vuotta seitsemässä eri yksikössä, seitsemän eri johtajan alaisuudessa. Viimeiset työvuotensa hän ahkeroi kirjanpidon parissa.

-        Kesätöihin menin Ylelle ja sille tielle jäin. Eihän kollegat oikein ymmärtäneet, että teen tällaisen radikaalin päätöksen ja muutan maalle. Stadilaisten mielestä kulttuuri ja oikeastaan koko elämä ovat siellä, vaikka meidän paikkakunnaltammekin kulttuuria löytyy mielin määrin – elämästä nyt puhumattakaan. Punkalaitumella ihmiset ovat auttavaisia ja mukavia. Kaikkea on tarjolla. Mitä täältä ei saa, ei oikeasti ihminen tarvitse.

Varmasti uusi kotipaikkakunta herkistää Kaijan muistelemaan monia ihania hetkiä lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitäkin, miten valtaisa kaipuu häntä riipi aina, kun Helsinkiin oli palattava.

-        Mummun kanssa olimme kirjeenvaihdossa viikottain. Hänen kirjeensä päättyivät aina sanoihin: ”Eipä tässä muuta, täällä on vain kaksi vanhaa ja vettä toopissa.” Ikikiitollinen olen siitä, että olen Punkalaitumella saanut kasvaa ja elää. Erityisesti Jalasjoki on minulle rakas. Yhä pyöräilen usein niillä tutuilla hiekkateillä ja hienoissa maisemissa. Niistä ammennan voimaa. Mummolassa autettiin siskoni kanssa kanojen ja lehmien kanssa, juurikaspellollekin päästiin ja puupinojen esimerkillistä pinoamista opettelimme. Pappa valmisti Kaikulle ja Tuikulle (Kaija ja siskonsa Tuija) ihan omat pikkuvihdat joka juhannus. Kylän väki oli aina kylässä, mekin saimme pelata korttia.

Kaijan silmät loistavat, kun hän kertoo Punkalaitumesta ja kaikesta siitä hyvästä, mitä paikkakunnalla ja sen ihmisillä on tarjottavanaan. Hänen iäkäs äitinsä tarvitsee arjessa apua, siksikin oli oikea aika muuttaa samalla paikkakunnalle.

-        Väsyin ainaiseen reissaamiseen ja kaipuuseen. Tuntui todella hyvältä lopulta tehdä päätös, jota olin vuosikausia päässäni pyöritellyt. Kaikki oli Helsingissäkin hyvin, mutta ei elämä kaupungissa niin kovin helppoa ole. Ruuhkat ovat kovat ja välimatkat myös. Melusaaste on valtaisa, maalla vain linnut metelöivät. Punkalaitumella en ole koskaan pelännyt, täällä on ihan totaalinen rauha. Sydämeni on aina ollut Punkalaitumella. Oikeastaan vain kuuntelin sitä. Se kyllä lisää ihmisen onnellisuutta.

Kaija Lehden mökki sijaitsee satumetsän sylissä. Kuvan hienon puuliiterin on tontin puista valmistanut Kaijan äidin serkku Sakari Lehtinen.

18.6.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


PUNKALAITUMELLA KAIKKI HYVIN

Anna Suojanen

 

Kyllä Anna Suojanenkin on muuttanut, mutta ei kovin kauas. Vanha kotitila Punkalaitumella kun sijaitsee hänen nykyisestä kodistaan 500 metrin päässä. Kovin tyytyväisen ja onnellisen oloinen Anna toivottaa minut tervetulleeksi kotiinsa ja esittelee ihanaa, isoa puutarhaansa ja kesäkeittiötään. Sisällä meitä odottaa Annan mies Jussi sekä pehmoinen ja ystävällinen Mörri-kissa.

-        25 vuotta on jo tässä talossa asuttu, vanhaa kotitilaani viljelee nyt poikani perheineen. Elämään on mahtunut monenlaista. Kotikunta ei ole vaihtunut, mutta muuttunut se on! Koko keskustahan oli ennen eri paikassa! Kylänraitti näyttää nyt kuitenkin ihan erilaiselta. Mahtavaa, että vanhoja rakennuksia on säilytetty. Kunnantalon säilyttäminen ja arvorakennuksen vaaliminen on ihan kulttuuriteko. Kaunista luontoammekaan ei saa tärvellä, pohdiskelee 70-vuotias Anna, jonka mielestä pelto- ja jokimaisema on tärkeä osa Punkalaidunta.

Ennen vanhaan ei ollut Annan perheessä puhelinta, traktori kyllä oli ja tappurilla käytiin puimassa. Ongella istuttiin kissan kanssa ja kaveriporukalla leikittiin Karttua, Kymmentä tikkua laudalla, Rosvoa ja poliisia. Jokeen kiirehdittiin aina, kun maatilan töiltä pääsi.

-        Itseksemme opimme uimaan, kun vähän niin kuin pakko oli. Kauhea hinku oli veteen. Auton sisärenkaasta tehtiin uimarengas, mutta siitäkin joskus pulahti läpi. Aikuiset pelottelivat Näkillä. Se kuulemma piileksi sekä joessa että kaivossa. Ei saanut kaivoon katsoa, ettei Näkki nappaa. Kotona oli rangaistuskeinona kaappiin sulkeminen. Siellä ei oikein aika kulunut ja keksinkin huudella meillä asunutta pappaa avaamaan ovea. Ei auttanut ei, mutta neuvoi minulle pakokeinon seuraavaa kertaa varten. Putkasta paon jälkeen ei sitten sitä rangaistuskeinoa käytettykään enää.  

Lapset ovat kepposten mestareita, se sellainen jollakin tapaa kuuluu siihen ikään. Annan mukaan kuitenkin aikuisten ja auktoriteettien kunnioittaminen oli ennen yleisempää. Osattiin tavat. Hän muistelee mm kehuja, joita opettaja antoi, kun hän 8-vuotiaana ruumisauton nähdessään luokkatoverinsa kanssa pysähtyi tienreunaan. Poika oli ottanut lakin päästään ja molemmat lapset painaneet päänsä alas. Monia entisajan tapoja soisi tulevan takaisin.

-        Särkässä tanssittiin kaikkina tanssi-iltoina heti, kun ripille oli päästy. Jokaiseen tanssi-iltaan tein ystävän kanssa uudet tanssivaatteet itse. Siihen aikaan hiukset tupeerattiin, mutta meikata ei saanut. Niinpä me sitten meikattiin vasta tansseissa. Äidin aikaan käytettiin hiusten kihartamisessa kuumaa hellankoukkua, mutta minulla oli jo papiljotit. Tanssikursseja ei järjestetty, mutta äidit opettivat ja ystävien kanssa kasattiin matot nurkkaan ja harjoiteltiin. Naisten- tai sekahakua ei silloin ollut eli rivissä seistiin ja toivottiin, että joku vie tanssimaan. Kioskeilla kokoonnuttiin myös ja meidän kylällä Tanhualla, josta postikin noudettiin. Siellä uteliaimmat pääsivät tutkimaan toistenkin saamia postikortteja, kylän posti kun oli silloin samassa laatikossa.

Tuntuu hyvältä katsella Annaa, kun hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Silmät palaen hän kaivelee menneiden aikojen aarrearkkua, mutta vähintään yhtä onnelliselta hän näyttää nyt, jokunen kymmenen vuotta myöhemmin. Siellä kotona Jussin ja Mörrin kanssa hän saa uusia puutarhaideoita, kokkailee monenlaisia herkkuja – murosmöttösiä erityisesti Jussinsa mieliksi. Anna ehtii myös toimia Eläkeliiton Punkalaitumen yhdistyksen hallituksessa, Askartelukerhon vetäjänä sekä kirkkovaltuuston varajäsenenä.

-        Paljon on mukavaa puuhaa. Kuntoa onneksi on kertynyt lapsuudesta asti. Kouluun kuljettiin hiihtäen, jalkaisin ja polkupyörällä. Lehmät olivat kaukana laitumella ja niitä käytiin siellä lypsämässä. Fyysistä työtähän se emännän työkin oli. Ihan ehdottomasti parasta Punkalaitumella silloin ennen ja yhä ovat maaseudun rauha ja puhdas luonto! Omassa pihassa vierailee lintujen lisäksi välillä supi - ketut ja peurat aika useinkin. Kylillä kaikki tunnetaan, on turvallista elää ja olla. Parrilassa olen viihtynyt koko ikäni, enkä ole koskaan pois kaivannut. Jos joskus on isossa kaupungissa käynyt, on sieltä aina ollut kova kiire takaisin kotiin, kertoi Anna.

Lähdettyäni Annan ja Jussin luota, mietin itsekseni, ovatko ne kultaiset muistot, joista niin paljon puhutaan, kaikilla samanlaisia. Annan muistoja kuullessani koin ne niin omiksenikin. Ehkä nämä muistot ovat maaseudun muistoja, joita saavat sieluunsa ja sydämeensä vain ne heinäkasoihin hyppineet, joessa Näkkiä uhmanneet, lehmien kanssa jutelleet onnelliset. Niihin minäkin kiitollisena kuulun.

30.5.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


ELO AUVOISAA ELON PARISKUNNALLA

Elon pariskunta 

Tuire ja Onni Elo olivat jo jonkin aikaa etsineet uutta kotia itselleen. Paikkaa, jossa saa sekä puuhailla että rauhoittua juuri sopivassa määrin. Kaunis maalaismaisema oli myös toivelistalla – ja se, että sijainti olisi keskeinen. Toiveiden talo löytyi Punkalaitumelta. Tämä kaunis rintamamiestalo on rakennettu vuonna 1952, muutamia vuosia ennen heidän omia syntymävuosiaan.

-        Kun ajelimme Taikayöntietä, olimme ihan mykistyneitä. Niin kaunis ja monimuotoinen se maisema jokilaaksoineen oli! Aika pian päätimme, että juuri tänne Punkalaitumelle haluamme. Oli ihan uskomatonta, että samoihin aikoihin tällainen lapsuudestani kovasti muistuttava talo ihanine pihapiireineen tuli myyntiin, mietti Tuire heidän tietään punkalaitumelaisiksi.

Onni on kotoisin Porista, Tuire Lokalahdelta. Kummallakaan ei siis juuria paikkakunnalla ole. Siitä huolimatta molemmat tuntevat olevansa kotona juuri täällä, juuri nyt. Vesi on tärkeä elementti molemmille. Punkalaitumella vettäkin löytyy, mutta kotinsa ikkunoista he näkevät nyt laajat viljapellot. Viljan huojuessa tuulessa näyttää maisema ihan merelliseltä.

-        Luonto on täällä ihan ihmeellinen! Omassa puutarhassamme teemme jatkuvasti uusia löytöjä, iloisia yllätyksiä tulee vastaan. Ruuhkaakin täällä kokee, kun peurat, ketut, rusakot ja linnut ilahduttavat meitä vierailuillaan. Lepakoita on nähty ihan pihapiirissä, haukka ja supikoira myös. Ilveksen tassunjälkiä kävimme ihastelemassa. Metsässä on helppo hengittää ja saamme kerätä voimia. Teimme itsellemme viime talvena ladun, jota kiersimme ahkerasti. Pitemmille reissuille jos mieli, saatoimme lähteä kunnan hyvin hoidetuille reiteille. Rauha on täällä rikkumaton, vaikka Punkalaitumen sijainti onkin todella näppärä. Tämähän on keskellä ihan kaikkea! Tarkoituksemme on nykyisessä kodissamme elää niin pitkälle kuin voimme omavaraisesti, yksinkertaisesti ja luonnonmukaisesti.

Tuire toimi vuosia yrittäjänä. Käsityönopettajan ammattitaidolla häneltä syntyi omaan yritykseen monenlaisia kädentuotteita. Onni puolestaan paiski pitkään tehdastyössä. He ovat yhdessä toimineet myös pehtooriparina luomutilalla. Kaikesta työstä oppii ja kaikesta voi uuteen sitten taas ammentaa. Molempia työelämäkin yhä kiinnostaa.  

-        Vanhukset ovat kovasti yksin nykyään. Tuire kokee sen alan omakseen. Itse olen välillä ollutkin paikkakunnan arkkutehtaalla töissä ja jatkossakin työ maistuu. Punkalaitumella saamme toteuttaa unelmamme maalla asumisesta. Täällä myös palvelut pelaavat. Market on monipuolinen, kirjasto ihan mahtava, huoltoasema kuin rautakauppa, tokaisi Onni.

Tuttavia pariskunnalla on jo paljon ja jokaisen kanssa pysähdytään rupattelemaan, kun kylillä kohdataan. Molemmat viihtyvät hyvin myös kotona. Siellä riittää laittamista ja puuhaa. Elon pariskunta on kuullut Punkalaitumen vireästä yhdistyselämästä ja lukuisista harrastusmahdollisuuksista, mutta tällä hetkellä koti ja puutarha vievät heidän aikansa. Yksi tärkeimmistä pohdittavista jutuista on löytää paikka uudelle omenapuulle. Sen pariskunta aikoo istuttaa heti ensimmäisen lapsenlapsen synnyttyä, pienen tulokkaan kunniaksi.

14.5.2018

Hanna-Mari Kamppikoski