A

MEKIN MUUTIMME PUNKALAITUMELLE

PALUU POIKAVUOSIEN PUNKALAITUMELLE

Jouko Valonen

Jouko Valonen on ansioitunut Punkalaitumen kesälaitumilla häärätessään niin seiväshyppääjänä, juoksijana, jokijääkiekkoilijana kuin hiihtäjänäkin. Kun mies kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosistaan vanhempiensa kotikonnuilla, syttyy hänen silmiinsä ihan ihmeellinen valo. Sellainen kauniiden ja rakkaiden muistojen valo. Myöhemmällä iällä Joukon tie vei vakavien asioiden pariin. Hän työskenteli peräti 35 vuotta Helsingin hallinto-oikeuden tuomarina.

Monesti punkalaitumelaisten kanssa jutellessa on käynyt aika selväksi, että maaseudulla karttuneilla voimilla voi puskea jos jonkinlaisten myrskyjen läpi. Vaativissa työtehtävissään puurtaessaan saattoi Valosellekin silloin tällöin tulla mieleen ne poikavuodet, kun melkein omin luvin, mutta avaimella kuitenkin seikkailtiin Mäenpään Työväentalolla. Tai ne kerrat, kun samaisella poikalaumalla järjestettiin juoksukisoja Huittisten tiellä – tai opeteltiin uimaan Navettakankaan hiekkakuopilla.

-        Ensimmäinen työpaikkani oli hallinto-oikeudessa ja sille tielle jäin. 35 vuodessa ehti moni tehtäväkin vaihtua. Pääasiallisesti käsittelimme valituksia, jotka liittyivät kuntien tai valtion tekemiin päätöksiin. Ehdin nähdä koko elämän kirjon. Rankimmat työtehtävät liittyivät esimerkiksi vanhusten tai lasten asioihin, maahanmuuttoasiat kasvattivat viime vuosina työtaakkaa tietysti myös meillä. Näidenkin ihmisten asioita läpikäydessä tutustui moniin karuihin kohtaloihin. Aikamoisen laaja oli siis työtehtävieni skaala, kun samaisessa työhuoneessa päätettiin sekä mummon kympistä että suuryhtiöiden miljoonista, kertoi Valonen.

PUNKALAITUMEN POIKAVUOSISTA

Ensimmäiset 20 vuottaan Valonen asui Hämeenlinnassa, mutta vietti kaiken vapaa-aikansa Punkalaitumella tätinsä luona. Siinä talossa, mihin hän nyt itse muuttaa. Sen kaverin naapuriksi, jonka kanssa lapsuutensa ja nuoruutensa vietti.

-        Voi huoletta sanoa, että minulla on yli 60-vuotinen elävä suhde tähän paikkakuntaan, mutta kirjoilla olen ollut täällä vasta tämän vuoden alusta. Hämeenlinnassa ja Helsingissä asuessani matkustin aina, kun mahdollista Punkalaitumelle ja vuodesta 2010 on tädin talo ollut minulla kakkoskotina. Onhan Punkalaidun kokenut isoja muutoksia näiden vuosikymmenten aikana. Tiet olivat sorateitä. 60- ja 70-luvuilla oikaistiin kylänraitti, ne oikaisut muuttivat pitäjää melkoisesti. Kauppoja oli runsaasti, autokauppakin toimi. Pitäjällä oli useampi huoltoasema ja kenkäkauppa, kemikalio. Kaikki hankinnat tehtiin omalta kylältä.

Punkalaitumen Mäenpäässä kaupunkilaispoikaa odotti aina lomilla kaveriporukka. Näiden poikien kanssa ei tekeminen loppunut. Erityisen hienoja olivat pitkät kesät, kun kaupunkiasuntoon palattiin vasta elokuun lopussa.

-        Olihan ne isoja muutoksia, kun sai kesän temmeltää maalla ja syksyllä taas palattiin kerrostaloon. Mutta sitä ihminen tottuu, koulu kuitenkin kutsui sekä minua että kahta sisartani. Viikonloput ja pitemmät vapaat kuitenkin vietimme säännöllisesti Punkalaitumella. Kesäisin järjestimme juoksukisoja Huittisten tiellä ja pyöräilyspurtteja hiekkakuopille uimaan. Pentti Nikulan saavutukset inspiroivat meitä seiväshyppykilpailuihin. Niitä järjestimme kyläseppä Kalle Vuoren pajan vieressä.   Joen jäällä pelattiin kiekkoa. Kun muut näkivät, että olemme kolanneet jään puhtaaksi, ilmestyi joukkueeseenkin lisää jäseniä. Puk-sotaa kävimme lähinnä Työväentalolla, aika usein leikimme kymmentä tikkua laudalla.

VIREÄT ELÄKEPÄIVÄT PUNKALAITUMELLA

Tapasin Valosen ensimmäisen kerran Mäenpään Työväentalolla, talkoistapa tietysti. Tuo perinteikäs rakennus ja sen ympäristö ovat olleet miehen lapsuudessa ja nuoruudessa melkoinen seikkailupuisto. Aika hienoa, että hän nyt eläkeläisenä saa yhä toimia lapsuudesta rakkaassa ympäristössä. Siksi hän nyt haluaakin olla mukana vaalimassa perinteikkäitä, tärkeitä asioita.

-        Yli-Kirralle käveltiin aina isoisäni Nestori Valosen kanssa, joka asui museolta 500 metrin päässä. Nestori oli Punkalaitumen Museo- ja kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja. Ihan mukavalta tuntuu siis olla täällä nyt itse talkootöissä. 10-vuotiaana tuli itse oltua ensimmäistä kertaa pärekattoa tekemässä. Nyt viikonloppuna Kaikkien aikojen maatalousnäyttelyssä olen samassa työssä. Ympyrähän siinä jollain tapaa sulkeutuu. Yli-Kirralla on hyvin erikoislaatuinen tunnelma, täällä viihtyy ja viettää mielellään aikaansa.

Niin ikään Mäenpään Työväentalo tuli Valoselle jo lapsena tutuksi ja hän on nyt myös sen talkooporukassa vaalimassa iäkästä rakennusta ja sen värikästä historiaa.

-        Paljon on erityisesti siellä tullut leikittyä ja temmellettyä. Tanssi-iltoina en ollut itse mukana, mutta kyllä me kävimme kurkkimassa autoja, jotka täyttivät niinä iltoina tienvarret - ja hämmästelemässä sitä ihmismäärää, joka tansseihin löysi. Punainen virta-elokuvan muistan, se esitettiin koko kylän tenaville. Olihan John Wayne aika kova stara siihen aikaan. Työväentalo oli omalla reviirilläni, Yli-Kirralla kävin vain isoisän kanssa.

Talkootöiden lomassa Valonen harrastaa monipuolista kulttuuria ja liikuntaa omalla kylällä ja sadan kilometrin säteellä naapurikunnissakin.

-        Äijäjumpassa kävin koko syksyn, muuten sitten hiihdän ja pyöräilen. Kesäteattereista tykkään ja kohtahan saa taas osallistua Kirjallisuuspäiviin. Pori Jazz on joka vuosi kalenterissa. Nyt eläkkeellä aion Tampereenkin kulttuuritarjontaan tutustua enemmän.

Miltä miehen mielestä näyttää tämän päivän Punkalaidun?

-        Jo muutamia vuosia sitten sanoin, että uutta väkeä pitää ryhtyä paikkakunnalle haalimaan ja muistaa myös eläkeläiset, jotka ovat uusina kuntalaisinakin tärkeä ryhmä. Siksikin Tule kotiin-hanke ilahdutti. Meillä Punkalaitumella on moni asia hyvin, kerrotaan se hyvä myös eteenpäin. Eläkeläiset ovat paikkakunnalla todella aktiivisia ja monenlaista aktiviteettia on tarjolla kaikille ikäluokille. Terveyspalvelut ovat ensiarvoisen tärkeät. Niiden pysyminen paikkakunnalla on varmistettava. Se, että meille on parhaillaan rakentumassa uusi koulurakennus on osoitus yritteliäisyydestä, mutta myös uskosta tulevaan. Niitä molempia tarvitaan. Punkalaitumella on hyvä elää, täällä verkostoituminen käy luonnollisesti arjessa. Monenlaisia tapahtumia on ympäri vuoden ja palvelut toimivat. Minä voin tyytyväisenä sanoa, että täällä tulen olemaan loppuiän.

26.6.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


SYDÄN NEUVOI MUUTTAMAAN

IMG_1923

-        Aina, ihan aina olen tänne Punkalaitumelle kaivannut. Kuukausi sitten repäisin ja irtisanouduin, jotta saan unelmani toteuttaa ja muuttaa. Nyt tunnen olevani onnellinen, sanoi lapsuutensa ja nuoruutensa rakkaisiin maisemiin juuri asettunut Kaija Lehti (entinen Puurtinen).

Tapaamisemme aikana Kaijan – ja hankevetäjänkin – silmä kostui välillä. Jaettiin yhteisiä muistoja, vaikka ei oltukaan koskaan tavattu. Muistoja maaseudulta, mummolasta, hiekkateistä, jokiseikkailuista, lavatansseista. Siitä, kun kesä ei ikinä lopu ja koulu sitten kuitenkin jossain vaiheessa taas alkaa.

-        5-vuotiaasta asti olen viettänyt kaikki kesäni ja jouluni, useimmat viikonloppunikin mummolassa Punkalaitumella. Äitini on täältä kotoisin ja Helsingistä lähdin kiireen vilkkaa maalle mummolaan aina, kun sain siihen mahdollisuuden. 24 vuotta sitten hankin täältä mökin ja sitä olen nyt vähitellen laittanut itseni näköiseksi. Täällä riittää puuhaa ja täällä on onni. Eihän sitä edes kaupunkilaiselle osaa kuvailla, miltä täällä tuntuu. Kun linnut herättävät aamulla lauluunsa, kun puut omassa pihassa humisevat ja hirvet, peurat ja jänikset käyvät vierailulla. Se on itsellekin niin ihmeellistä ja suurta jokainen päivä. Joskus mietin, ymmärtävätkö paikkakuntalaisetkaan tätä kaikkea hyvää, mitä Punkalaitumella on. Sokeutuukohan sille?

Kaija kertoo lapsuuden ihanien, kultaisten muistojen siivittäneen hänet takaisin kotikonnuille. Mummo on ollut niin tärkeä, että oikeastaan hänellä on ollut elämässään kaksi äitiä.

-        Mummolassa autoin sisareni kanssa maatöissä, mutta siellä sain myös leikkiä. Opin ajamaan pyörällä, tanssimaan ja uimaan. Silitin Olli-enoni paidat ja plankkasin kengät, kun hän lähti Särkälle tanssimaan. Brylcreemiä hiuksissaan hän näytti niin komealta, että meinasin ihan haljeta. Vielä ylpeämpi hänestä olin, kun hän veti järjestysmies-nauhan käteensä tansseihin lähtiessään. Jokainen sunnuntaiaamu heräsin siihen, että Olli oli tuonut Särkästä suklaapatukan tyynylleni. Rippikoulun jälkeen minäkin pääsin lavoille ja siellähän piti olla ihan jokainen lauantai!

Monissa tanssilavatarinoissa toistuu kukkamekko-sana usein, mutta Kaija kertoi, että naisilla oli usein myös pitkät housut hippa-asuna. 4-5 kilometrin matka Särkälle taittui nopeasti kävellen, mutta usein tanssitutut nappasivat hänet matkalta kyytiin.

-        Humppilalaisen Ollin Pompannapissa tulin kyllä sitten aika usein kotipihaan. Olli oli ihana, mutta välimatkat ja molempien ujous ei oikein ollut hyvä juttu. Olli ei tanssinut itse lainkaan, istui vain ja tuijotti, kun tanssin muiden kanssa. Kauheasti kyllä tykkäsin hänestä. Helsingin vuosina olin parikymmentä vuotta avoliitossa, mutta kaupunkilaismiehestä ei tullut maalaista – eikä minusta kaupunkilaista.

Monien houkutteluyritysten jälkeen Kaija sai silloisen avokumppaninsa vierailemaan mökilleen. Mies ei kuitenkaan ollut maalla viihtyvää tyyppiä.

-        Hän istui hyttyshattu päässä ja saappaat jalassa. Lopulta hän oli lähinnä sisätiloissa läppärinsä kanssa, kun mökille tulimme. Kun maaseutu ja Punkalaidun ovat kuitenkin minulle niin rakkaita ja tärkeitä, ei oikein maailmamme kohdanneet. Eronkin jälkeen olemme silti hyvissä väleissä ja pidämme yhteyttä.

SYDÄMEN ÄÄNTÄ KUUNNELLEN

Kaija ehti työskennellä Ylellä peräti 45 vuotta seitsemässä eri yksikössä, seitsemän eri johtajan alaisuudessa. Viimeiset työvuotensa hän ahkeroi kirjanpidon parissa.

-        Kesätöihin menin Ylelle ja sille tielle jäin. Eihän kollegat oikein ymmärtäneet, että teen tällaisen radikaalin päätöksen ja muutan maalle. Stadilaisten mielestä kulttuuri ja oikeastaan koko elämä ovat siellä, vaikka meidän paikkakunnaltammekin kulttuuria löytyy mielin määrin – elämästä nyt puhumattakaan. Punkalaitumella ihmiset ovat auttavaisia ja mukavia. Kaikkea on tarjolla. Mitä täältä ei saa, ei oikeasti ihminen tarvitse.

Varmasti uusi kotipaikkakunta herkistää Kaijan muistelemaan monia ihania hetkiä lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitäkin, miten valtaisa kaipuu häntä riipi aina, kun Helsinkiin oli palattava.

-        Mummun kanssa olimme kirjeenvaihdossa viikottain. Hänen kirjeensä päättyivät aina sanoihin: ”Eipä tässä muuta, täällä on vain kaksi vanhaa ja vettä toopissa.” Ikikiitollinen olen siitä, että olen Punkalaitumella saanut kasvaa ja elää. Erityisesti Jalasjoki on minulle rakas. Yhä pyöräilen usein niillä tutuilla hiekkateillä ja hienoissa maisemissa. Niistä ammennan voimaa. Mummolassa autettiin siskoni kanssa kanojen ja lehmien kanssa, juurikaspellollekin päästiin ja puupinojen esimerkillistä pinoamista opettelimme. Pappa valmisti Kaikulle ja Tuikulle (Kaija ja siskonsa Tuija) ihan omat pikkuvihdat joka juhannus. Kylän väki oli aina kylässä, mekin saimme pelata korttia.

Kaijan silmät loistavat, kun hän kertoo Punkalaitumesta ja kaikesta siitä hyvästä, mitä paikkakunnalla ja sen ihmisillä on tarjottavanaan. Hänen iäkäs äitinsä tarvitsee arjessa apua, siksikin oli oikea aika muuttaa samalla paikkakunnalle.

-        Väsyin ainaiseen reissaamiseen ja kaipuuseen. Tuntui todella hyvältä lopulta tehdä päätös, jota olin vuosikausia päässäni pyöritellyt. Kaikki oli Helsingissäkin hyvin, mutta ei elämä kaupungissa niin kovin helppoa ole. Ruuhkat ovat kovat ja välimatkat myös. Melusaaste on valtaisa, maalla vain linnut metelöivät. Punkalaitumella en ole koskaan pelännyt, täällä on ihan totaalinen rauha. Sydämeni on aina ollut Punkalaitumella. Oikeastaan vain kuuntelin sitä. Se kyllä lisää ihmisen onnellisuutta.

Kaija Lehden mökki sijaitsee satumetsän sylissä. Kuvan hienon puuliiterin on tontin puista valmistanut Kaijan äidin serkku Sakari Lehtinen.

18.6.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


PUNKALAITUMELLA KAIKKI HYVIN

Anna Suojanen

 

Kyllä Anna Suojanenkin on muuttanut, mutta ei kovin kauas. Vanha kotitila Punkalaitumella kun sijaitsee hänen nykyisestä kodistaan 500 metrin päässä. Kovin tyytyväisen ja onnellisen oloinen Anna toivottaa minut tervetulleeksi kotiinsa ja esittelee ihanaa, isoa puutarhaansa ja kesäkeittiötään. Sisällä meitä odottaa Annan mies Jussi sekä pehmoinen ja ystävällinen Mörri-kissa.

-        25 vuotta on jo tässä talossa asuttu, vanhaa kotitilaani viljelee nyt poikani perheineen. Elämään on mahtunut monenlaista. Kotikunta ei ole vaihtunut, mutta muuttunut se on! Koko keskustahan oli ennen eri paikassa! Kylänraitti näyttää nyt kuitenkin ihan erilaiselta. Mahtavaa, että vanhoja rakennuksia on säilytetty. Kunnantalon säilyttäminen ja arvorakennuksen vaaliminen on ihan kulttuuriteko. Kaunista luontoammekaan ei saa tärvellä, pohdiskelee 70-vuotias Anna, jonka mielestä pelto- ja jokimaisema on tärkeä osa Punkalaidunta.

Ennen vanhaan ei ollut Annan perheessä puhelinta, traktori kyllä oli ja tappurilla käytiin puimassa. Ongella istuttiin kissan kanssa ja kaveriporukalla leikittiin Karttua, Kymmentä tikkua laudalla, Rosvoa ja poliisia. Jokeen kiirehdittiin aina, kun maatilan töiltä pääsi.

-        Itseksemme opimme uimaan, kun vähän niin kuin pakko oli. Kauhea hinku oli veteen. Auton sisärenkaasta tehtiin uimarengas, mutta siitäkin joskus pulahti läpi. Aikuiset pelottelivat Näkillä. Se kuulemma piileksi sekä joessa että kaivossa. Ei saanut kaivoon katsoa, ettei Näkki nappaa. Kotona oli rangaistuskeinona kaappiin sulkeminen. Siellä ei oikein aika kulunut ja keksinkin huudella meillä asunutta pappaa avaamaan ovea. Ei auttanut ei, mutta neuvoi minulle pakokeinon seuraavaa kertaa varten. Putkasta paon jälkeen ei sitten sitä rangaistuskeinoa käytettykään enää.  

Lapset ovat kepposten mestareita, se sellainen jollakin tapaa kuuluu siihen ikään. Annan mukaan kuitenkin aikuisten ja auktoriteettien kunnioittaminen oli ennen yleisempää. Osattiin tavat. Hän muistelee mm kehuja, joita opettaja antoi, kun hän 8-vuotiaana ruumisauton nähdessään luokkatoverinsa kanssa pysähtyi tienreunaan. Poika oli ottanut lakin päästään ja molemmat lapset painaneet päänsä alas. Monia entisajan tapoja soisi tulevan takaisin.

-        Särkässä tanssittiin kaikkina tanssi-iltoina heti, kun ripille oli päästy. Jokaiseen tanssi-iltaan tein ystävän kanssa uudet tanssivaatteet itse. Siihen aikaan hiukset tupeerattiin, mutta meikata ei saanut. Niinpä me sitten meikattiin vasta tansseissa. Äidin aikaan käytettiin hiusten kihartamisessa kuumaa hellankoukkua, mutta minulla oli jo papiljotit. Tanssikursseja ei järjestetty, mutta äidit opettivat ja ystävien kanssa kasattiin matot nurkkaan ja harjoiteltiin. Naisten- tai sekahakua ei silloin ollut eli rivissä seistiin ja toivottiin, että joku vie tanssimaan. Kioskeilla kokoonnuttiin myös ja meidän kylällä Tanhualla, josta postikin noudettiin. Siellä uteliaimmat pääsivät tutkimaan toistenkin saamia postikortteja, kylän posti kun oli silloin samassa laatikossa.

Tuntuu hyvältä katsella Annaa, kun hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Silmät palaen hän kaivelee menneiden aikojen aarrearkkua, mutta vähintään yhtä onnelliselta hän näyttää nyt, jokunen kymmenen vuotta myöhemmin. Siellä kotona Jussin ja Mörrin kanssa hän saa uusia puutarhaideoita, kokkailee monenlaisia herkkuja – murosmöttösiä erityisesti Jussinsa mieliksi. Anna ehtii myös toimia Eläkeliiton Punkalaitumen yhdistyksen hallituksessa, Askartelukerhon vetäjänä sekä kirkkovaltuuston varajäsenenä.

-        Paljon on mukavaa puuhaa. Kuntoa onneksi on kertynyt lapsuudesta asti. Kouluun kuljettiin hiihtäen, jalkaisin ja polkupyörällä. Lehmät olivat kaukana laitumella ja niitä käytiin siellä lypsämässä. Fyysistä työtähän se emännän työkin oli. Ihan ehdottomasti parasta Punkalaitumella silloin ennen ja yhä ovat maaseudun rauha ja puhdas luonto! Omassa pihassa vierailee lintujen lisäksi välillä supi - ketut ja peurat aika useinkin. Kylillä kaikki tunnetaan, on turvallista elää ja olla. Parrilassa olen viihtynyt koko ikäni, enkä ole koskaan pois kaivannut. Jos joskus on isossa kaupungissa käynyt, on sieltä aina ollut kova kiire takaisin kotiin, kertoi Anna.

Lähdettyäni Annan ja Jussin luota, mietin itsekseni, ovatko ne kultaiset muistot, joista niin paljon puhutaan, kaikilla samanlaisia. Annan muistoja kuullessani koin ne niin omiksenikin. Ehkä nämä muistot ovat maaseudun muistoja, joita saavat sieluunsa ja sydämeensä vain ne heinäkasoihin hyppineet, joessa Näkkiä uhmanneet, lehmien kanssa jutelleet onnelliset. Niihin minäkin kiitollisena kuulun.

30.5.2018

Hanna-Mari Kamppikoski


ELO AUVOISAA ELON PARISKUNNALLA

Elon pariskunta 

Tuire ja Onni Elo olivat jo jonkin aikaa etsineet uutta kotia itselleen. Paikkaa, jossa saa sekä puuhailla että rauhoittua juuri sopivassa määrin. Kaunis maalaismaisema oli myös toivelistalla – ja se, että sijainti olisi keskeinen. Toiveiden talo löytyi Punkalaitumelta. Tämä kaunis rintamamiestalo on rakennettu vuonna 1952, muutamia vuosia ennen heidän omia syntymävuosiaan.

-        Kun ajelimme Taikayöntietä, olimme ihan mykistyneitä. Niin kaunis ja monimuotoinen se maisema jokilaaksoineen oli! Aika pian päätimme, että juuri tänne Punkalaitumelle haluamme. Oli ihan uskomatonta, että samoihin aikoihin tällainen lapsuudestani kovasti muistuttava talo ihanine pihapiireineen tuli myyntiin, mietti Tuire heidän tietään punkalaitumelaisiksi.

Onni on kotoisin Porista, Tuire Lokalahdelta. Kummallakaan ei siis juuria paikkakunnalla ole. Siitä huolimatta molemmat tuntevat olevansa kotona juuri täällä, juuri nyt. Vesi on tärkeä elementti molemmille. Punkalaitumella vettäkin löytyy, mutta kotinsa ikkunoista he näkevät nyt laajat viljapellot. Viljan huojuessa tuulessa näyttää maisema ihan merelliseltä.

-        Luonto on täällä ihan ihmeellinen! Omassa puutarhassamme teemme jatkuvasti uusia löytöjä, iloisia yllätyksiä tulee vastaan. Ruuhkaakin täällä kokee, kun peurat, ketut, rusakot ja linnut ilahduttavat meitä vierailuillaan. Lepakoita on nähty ihan pihapiirissä, haukka ja supikoira myös. Ilveksen tassunjälkiä kävimme ihastelemassa. Metsässä on helppo hengittää ja saamme kerätä voimia. Teimme itsellemme viime talvena ladun, jota kiersimme ahkerasti. Pitemmille reissuille jos mieli, saatoimme lähteä kunnan hyvin hoidetuille reiteille. Rauha on täällä rikkumaton, vaikka Punkalaitumen sijainti onkin todella näppärä. Tämähän on keskellä ihan kaikkea! Tarkoituksemme on nykyisessä kodissamme elää niin pitkälle kuin voimme omavaraisesti, yksinkertaisesti ja luonnonmukaisesti.

Tuire toimi vuosia yrittäjänä. Käsityönopettajan ammattitaidolla häneltä syntyi omaan yritykseen monenlaisia kädentuotteita. Onni puolestaan paiski pitkään tehdastyössä. He ovat yhdessä toimineet myös pehtooriparina luomutilalla. Kaikesta työstä oppii ja kaikesta voi uuteen sitten taas ammentaa. Molempia työelämäkin yhä kiinnostaa.  

-        Vanhukset ovat kovasti yksin nykyään. Tuire kokee sen alan omakseen. Itse olen välillä ollutkin paikkakunnan arkkutehtaalla töissä ja jatkossakin työ maistuu. Punkalaitumella saamme toteuttaa unelmamme maalla asumisesta. Täällä myös palvelut pelaavat. Market on monipuolinen, kirjasto ihan mahtava, huoltoasema kuin rautakauppa, tokaisi Onni.

Tuttavia pariskunnalla on jo paljon ja jokaisen kanssa pysähdytään rupattelemaan, kun kylillä kohdataan. Molemmat viihtyvät hyvin myös kotona. Siellä riittää laittamista ja puuhaa. Elon pariskunta on kuullut Punkalaitumen vireästä yhdistyselämästä ja lukuisista harrastusmahdollisuuksista, mutta tällä hetkellä koti ja puutarha vievät heidän aikansa. Yksi tärkeimmistä pohdittavista jutuista on löytää paikka uudelle omenapuulle. Sen pariskunta aikoo istuttaa heti ensimmäisen lapsenlapsen synnyttyä, pienen tulokkaan kunniaksi.

14.5.2018

Hanna-Mari Kamppikoski