Hankevetäjän hartauskirjoituksia Punkalaitumen Sanomissa
LAPSILTA OPPIA ELÄMÄÄN
Raamatussa sanotaan: ”Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15). Tuossa tekstissä lapset ikään kuin rankataan aikuisia paremmiksi, viisaammiksi ja tietävämmiksi. Jokainen jolla on oma lapsi, lapsenlapsi tai muuten lapsi lähellä sydäntään, tietää, että tämä on hyvinkin oikein ja totta.
Sain muutama päivä sitten kolmannen lapsenlapsen. Se rakkauden määrä, jota tuntee pientä tyttöä sylissä pitäessään, on niin valtava, ettei sitä oikein voi sanoiksi pukea. Äitinä ja mumina menen monesti huoli edellä, vaikka aina pitäisikin muistaa kulkea rakkaus päällimmäisenä. Kristittynä tuntuu kuitenkin tällaisina hetkinä erityisen hyvältä, kun voi jättää huolet Herralle. Saa ristiä kätensä ja jättää tämän pienen nyytinkin Taivaan Isän hellään hoitoon.
Olen sanonut monesti ääneen nyt 8-vuotiaalle Kiia-tyttöselle, että olen ihan varma, että lapset on luotu tähän maailmaan siksi, että he opettaisivat meitä aikuisia. Olemme käyneet monia ihania keskusteluja. Nauraneet ja itkeneetkin silmät kyynelissä. Aina on yhtä ihana tavata ja halata. Voin ihan kirkkain silmin väittää, etten vuosien opinnoissakaan ole oppinut elämästä ja ihmisyydestä – niin ja rakkaudesta - yhtä paljon kuin olen oppinut lapseltani ja lapsenlapsiltani. Kovasti kiitollinen olen näistä kouluttajistani ja ihan jokaisesta lähi- ja etäjaksosta, joita olemme yhdessä kokeneet.
Lapsi tarvitsee onnellisen elämän eväiksi loppujen lopuksi aika vähän. Tai ihan kaiken. Kun vaan on rakkautta, on kaikkea. Rakkauden lisäksi lapsi tarvitsee meidät aikuiset oikeasti aikuisina viereensä. Äidin ja isän rakkauden lisäksi lapsen ympärillä on myös monia muita läheisiä, joiden rakkaus, tuki ja läsnäolo kantavat kauas. Kasvuympäristöllä on ihan tutkimuksissakin todettu olevan suuri merkitys. Luonto on lapsellekin sellainen paikka, mistä ammentaa ja kerätä voimia. Metsässä pienikin kasvaa ja kehittyy. Kunpa lastenhuoneessa olisi paljon muistoja yhteisistä seikkailuista luonnossa, vähemmän kiilteleviä muovileluja. Jos äiti ja isä eivät aina ehdi, voi muistojen matkoille lapsen kanssa lähteä isovanhemmat, kummit tai ystävät.
Kirkkoonkin kannattaa ottaa lapsi mukaan. Jos jokin niin kirkko on lapsille suunnattujen tapahtumien lisäksi ihmeitä täynnä. Mikä hienointa, sieltä pieni lapsikin saa mukaansa siunauksen. Saa kokea yhteyden, sellaisen turvan ja suojan, mitä ei muu maailma tarjoa. Niin ja kuka ei muistaisi niitä kiiltokuvaenkeleitä, joita pyhäkoulutäti vihkoomme liimasi?
Sanotaan, että lapset ovat meidän kaikkien lapsia. Se pitää paikkansa. Meillä Punkalaitumellakin ihan koko kylä kasvattaa lasta. Täällä lapset saavat turvallisin mielin kulkea kylillä. Aika moni heistä tulee juttelemaankin. Pari päivää sitten eräs tyttönen hyppelehti luokseni vain näyttääkseen uutta juhlamekkoaan. Se oli niin hieno, että meillä riitti vähän pitemmäksikin aikaa juttua.
Olkaamme siis lasten kaltaisia. Iloitaan, riemuitaan, hihkutaan, nautitaan ja luotetaan. Hakeudutaan rohkeasti toisten ihmisten yhteyteen, jutellaan ja tutustutaan. Tullaan ystäviksi. Punkalaitumella voi tällaista toimintaa hyvin harjoitella erityisesti nyt kesäaikaan, kun torilla tavataan joka torstai vaikkapa Lähetyskahvilassa. Niin ikään lukuisat kesätapahtumat tuovat väkeä yhteen.
Siunausta kesään kaikille pienille tytöille ja pojille, kaikille aikuisille!
6.6.2019
Hanna-Mari Kamppikoski
UUSI VUOSI, RAKKAUDEN VUOSI
Kun uusi vuosi on käsillä, on ihmisillä yhä joulun jäljiltä hyvä tahto, mutta myös usein kova tarve muuttumiseen. Halutaan laihemmaksi, rikkaammaksi, onnellisemmaksi ja viisaammaksi. Jälleen loppuvuodesta valitettavan usein huomaamme, etteivät muutospäätökset ihan pitäneetkään. Ihminen on heikko - ja hyvin herkkä palaamaan vanhaan, vaikka se vanha ei kovasti tyydyttäisikään.
Ihmisellä on myös usein tarve muuttaa sitä toista. Työtoveria, puolisoa, lasta, lapsen opettajaa. Ketä milloinkin, sillä muutos noissa toisissahan helpottaisi huomattavasti myös omaa elämää. Niinköhän? Kun peiliin katsoo, kannattaa sieltä etsiä muutakin kuin ryppyjä. Pohditaan tänä juuri alkaneena vuonna omaa suhtautumistamme toisiin. Rakastanko minä? Tai jos en ihan kaikkia ihan rakastamaan pysty niin siedänkö edes? Edes niitä, jotka ovat lähimpänä? Jotka ihan syliin asti kapuavat? Jotka minua tarvitsevat siellä, missä puhutaan yhteydestä ja yhteisöstä?
Pieni paikkakunta on parhaimmillaan yhteistyössä, tiimityöskentelyssä ja yhteen hiileen puhaltamisessa. Kukaan ei ole yksin mitään, mutta yhdessä meistä kasvaakin jo merkittävä, moneen kykenevä joukko. Ei voida sooloilla. Uskallan väittää, että ihan kaikista pisimmälle pääsemme silloin, kun mukanamme on siunaus. Silloin saamme yhdessä olla todistamassa ihmeitä, pieniä ja suuria.
Meillä on nyt edessämme uusi vuosi, uusi mahdollisuus. Olemme saaneet lahjan. Tyhjän sivun kaikkien niiden sivujen päälle, jotka olemme jo kääntäneet. Meillä on nyt mahdollisuus toimia toisin, muuttaa muuksi sellainen, jolla aiemmin haavoitimme ja rikoimme. Päästäessämme pahasta, muuttuu moni asia.
Unohdetaan päätökset ja unelmat laihemmasta tai rikkaammasta elämästä. Tehdään pysyvämpiä päätöksiä, sellaisia, joilla on merkitystä. Päätetään tänä vuonna olla ihmisiä toisillemme. Maailma kun on silloin paljon parempi paikka elää, meille kaikille. Jos unohdetaan vaikkapa vain hetkeksi kaikki muu ja muistetaan rakkaus niin meille saattaa käydä hyvin.
”Jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä – ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.”
3.1.2019
Hanna-Mari Kamppikoski
HEITÄ HUOLESI JA LUOTA
Kristittynä valitettavan usein omimme Taivaan Isän työn eli märehdimme ja murehdimme milloin mitäkin asiaa. Emme oikein osaa luottaa siihen, että hänen lupauksensa pitää. Hänhän on luvannut huolemme kantaa.
Kädet ristiessä luopuu samalla suruistaan. Ne saa nimettyä ja lausuttua ääneen. Silloin ne myös helpottuvat. Oikein mustan murheen iskiessä kimppuun, saattaa rukoilukin vaatia suuria ponnistuksia. Silloin riittää pelkkä "Auta!" huokauksen kera. Ja olo helpottuu varmasti.
Päivän sana: "Tuonelan kohdusta minä huudan apua, ja sinä, Herra, kuulet ääneni" muistuttaa epäilevää siitä, että meillä kaikilla on rukouksia kuuleva Isä. Sellainen huolenpitäjä, jolla on aikaa ja kuulevat korvat, vaikka maailma olisi pettymyksiä ja hälyä täynnä. Mikään murhe tai ongelma ei ole hänelle liian pieni – eikä liian suuri! Istu siis alas, risti kätesi ja luota. Odota ja näe, koe - ja muista!
Kristittynäkään elämä ei ole vain helppoa ja aurinkoista. Meidänkin elämäämme mahtuu harmaita päiviä, pelottavia hetkiä ja kyyneleitä. Me kuitenkin saamme kulkea rauhallisin mielin ja tietoisina siitä, että me emme ole yksin. Meistä pidetään huolta ja meitä autetaan. Se, että muistaa saaneensa apua, lisää kiitollisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Kasvattaa luottamusta. Voi oikeasti kulkea rauhassa ja luottavaisin mielin päivän kerrallaan, jokaisesta hetkestä kiitollisena.
Joskus ystävä tai tuttava saattaa sanoa, ettei ikävästä tilanteestaan selviä. Ettei enää jaksa. Että mitään ei enää ole tehtävissä. Tapaan joka kerta tuollaista kuullessani muistuttaa, että aina on vielä yksi tärkeä keino käyttämättä. Voi ristiä kätensä. Silloin yleensä myös aina huomaa, että rukous on se kaikista tärkein, se voimakkain ja tepsivin.
Kokeile vaikka! Rukoile viikon ajan. Aloita vaikkapa sunnuntain "Ilon kautta"-illasta. Tule Punkalaitumen kirkkoon, rukoillaan yhdessä! Jaa Herran kanssa huolesi, mutta muista kiittääkin. Pysähdy ristimään kätesi ja pyydä apua. Herra ei ole luvannut tuoda lottovoittoa tai etelänmatkaa rukoilevalle, mutta hän on luvannut olla niiden lähellä, jotka rukoillen kulkevat. Hän on luvannut kantaa heidän murheensa ja huolensa, kuulla rukoukset. Ja vastata niihin sitten, kun on vastausten aika. Heitä huolesi ja luota!
18.9.2018
Hanna-Mari Kamppikoski
VALO ON PIMEYTTÄ VAHVEMPI
Uskomattoman valoisa ja aurinkoinen kevät on saanut meidät kaikki uskomaan jälleen siihen, että valo on pimeyttä vahvempi. Pimeyden keskellä ei aina siltä tunnu, vaikka tiedämmekin, että taas kohta sarastaa. Sitä, kun ihminen pimeässäkin uskoo yhä valoon, kutsutaan toivoksi. Ja sitä, kun valo jälleen saapuu, voi ihan huoletta kutsua armoksi. ”Joka aamu on armo uus.”
Uskotaan siis, ollaan uskossamme vahvoja. Jos pimeässä kovasti murehdimme, me tavallaan nappaamme Taivaan Isän työt. Hän on luvannut sekä kantaa taakkamme että pitää meistä huolta. Ja hän tekee niin, myös valoisan aikaan. Uskallan epäillä, että me rukoilemme enemmän pimeydessä. Valoisan aikaan rukous helposti unohtuu. Pimeydestä me huudamme, pyydämme, anomme. Jos valossa tuntuu, ettei ole mitään rukoiltavaa, voi rukoilla kiittääkseen. Niin paljon on, mistä kiittää! Jos päivän päättää ristimällä kätensä ja luettelemalla kaiken sen hyvän, mitä kokonaiseen päivään on mahtunut, saattaa uni tulla ennen viimeistä kiitoksen aihetta. Ainakin minulle helposti käy niin.
Elämän onnea haetaan kalliista pilleripurkeista, aurinkolomilta, ruskaretkiltä tai vaikkapa pursuavasta vaatekaapista. Onni on kuitenkin lähempänä kuin uskotkaan. Katso peiliin, sieltä se löytyy, kun oikein pysähdyt tutkailemaan. Sieltä silmistä näkyy suoraan sydämeen. Sen soisi olevan kiitosta täynnä. Kun lopulta havahtuu kaikkeen siihen hyvään, mitä elämäänsä on saanut, on melkoisen lähellä onnea.
Sain olla kuulemassa kirjailija Tomas Sjödinin luentoa. Hän kertoi mm siitä, miten on menettänyt molemmat poikansa samaan sairauteen. Itse vanhempana osaan kuvitella, että tuollaisten kokemusten jälkeen on vaikea tuntea kiitollisuutta, mutta Sjödin puhui asiasta kauniisti.
- Elämä on sellainen, että se tuo sekä hyvää että pahaa. Me sitten ihan itse saamme päättää, mihin me keskitymme. Minä päätin yrittää painaa pahan mahdollisimman alas ja nostaa esiin hyvän ja keskittyä siihen, sanoi tämä kovia kokenut kirjailija.
Me kohtaamme elämämme aikana sekä valoa että pimeyttä. Kumpaan sinä kiinnyt? Kumpaan takerrut? Kumpaa mukanasi kannat?
7.6.2018
Hanna-Mari Kamppikoski