Kaiken keskellä korona
Luin joskus vuosia sitten kirjaa nimeltään ”Kaiken keskellä Jumala”. Kirjassa kymmenet kirjoittajat kertovat siitä, miten Jumala on läsnä arjessa ja juhlassa. Ihan jokaisessa hetkessä, kaikissa elämämme vaiheissa.
Viime viikkoina kaiken keskellä on ollut korona, tuo koko maailman polvilleen alistanut virus, hirvittävä vitsaus. Moni on kysynyt nyt ison hädän keskellä, missä Jumala on. Jopa tiukimmat ateistitkin ovat saattaneet nyt laittaa kätensä ristiin.
Jumala ei ole koronaa väistänyt. Hän on ihan samaisessa paikassa kuin aina ennenkin. Kaikkialla, kaiken keskellä. Ja meidät on tätä virusta vastaan varustettu aseista vahvimmalla: rukouksella.
Rukouksen sanotaan olevan sydämen puhetta Jumalan kanssa. Rukoilemaan kehotetaan Raamatussakin, sillä ”…silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6)
Näinä järkyttävinä aikoina ihmiset löytävät toistensa luo nykytekniikan avulla. Ikävä rakkaiden luo on kova, mutta kun saa kuulla toisen äänen ja nähdä tutun hymyn, on taas vähän helpompi olla. Nuo tärkeät yhteydenotot voi hyvin päättää yhteiseen rukoukseen. Jumala kuulee kaikki rukoukset.
Rukous rauhoittaa, luo toivoa, mutta se antaa myös voimaa. Sitä tarvitsemme mahdollisen sairauden iskiessä itseemme tai läheisiimme. Tai sitten, kun kiusaus iskee, yksinäisyys käy ylivoimaisen raskaaksi, riippuvuudet nostavat rumaa päätään, kun lähipiirissä ei enää jakseta. Tämä tällainen aika on kaikesta eristäytymisestä huolimatta yhteisöllisyyden kulta-aikaa. Me tarvitsemme nyt toisiamme enemmän kuin koskaan.
Suojellaan heikoimpia ja niitä kaikista pienimpiä. Neuvotaan ja opastetaan, ollaan läsnä puhelimien ja tietokoneiden välityksellä. Kirjoitetaan taas ihan oikeita kortteja ja kirjeitä. Ja niissä perheissä, joissa koko perhe on läsnä, niissä pitäkää sylissä. Ihan pienimmät eivät koronaa ymmärrä, mutta ne pienimmätkin tajuavat, että hätä on käsillä.
Syli on usein paras lääke, sen tarve on nyt valtaisa. Kun isovanhemmat näkevät lapsenlapsiaan vain kameran välityksellä, voi lapset opettaa halimaan itseään. Aivot kun eivät tiedä, kuka halii. Ainakin meillä tuo itsensä haliminen aiheutti riemua ja varmasti jäi mieleen. Toivottavasti näistä haleista on synkkinä hetkinä apua.
Tapasin itse kaikki kolme lapsenlastani videoneuvottelussa. Siinä muminpuput yhtäkkiä istuivat edessäni. Olin varannut ison kasan lasten isän vanhoja satukirjoja viereeni ja kysyin, josko luettaisiin jotain kivaa. 2-vuotias riemuitsi ideasta – ja juoksi hakemaan kirjahyllystään kaksi kirjaa. Ne olivat juuri ne kirjat, jotka luimme, kun viimeksi näimme. Minä sainkin siis olla kuulijana, kun hän kertoi ja välillä esitteli kuvia kameralle. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, namuhatti-sana toi hymyn huulille, mutta siinä hetkessä olikin paljon enemmän kuin sanat. Siinä olivat läsnä perhe ja rakkaus.
Nyt on ollut myös aikaa liikkua luonnossa. Tutkia kaikkia niitä upeita aarteita, joiden ohi juoksimme vain pari viikkoa sitten. Ehkä tässä kriisissä oppii kiitollisuutta. Elämämme arvot puristellaan ja ravistellaan nyt oikeaan järjestykseen. Viimeistään nyt kannattaisi jokainen aamu heti silmät avatessa ja jokainen ilta päätä tyynyyn laskiessa kiittää kaikesta siitä, mitä on saanut. Tässäkin ajassa me olemme saaneet valtavan paljon.
Kyyneleet kuuluvat kriiseihin. Annetaan kyynelten tulla, istutaan oikein alas ja itketään. Mutta muistetaan kuitenkin aina, että me selviämme. Ensimmäistä kertaa maailman historiassa voimme ihan rehellisesti sanoa, ettemme ole tämän asian kanssa yksin. Koko maailma, ihan jokainen kolkka on meidän kanssamme. Me selviämme ja muutumme. Me kasvamme, opimme ja kehitymme.
Anna-Mari Kaskinen sanoitti kauan sitten elämän kriisejä kauniisti ja totuudenmukaisesti: ”Kivun kautta Jumala luo uutta.”
24.3.2020
Hanna-Mari Kamppikoski
Hankevetäjä, Tule kotiin –hanke