A
11. helmikuuta 2019 15.10

KOHDATA JA KOSKETTAA VOI MONELLA TAVOIN

Syliin ja yli tahtoi eilen pienenpieni lapsenlapseni. 1-vuotias ei vielä osaa tervehtiä sanoin, mutta sanojakin paremman tervehdyksen sain, kun hän heti kohdatessa nosti hymyillen kätensä minua kohti ja tahtoi syliin. Siinä hän sitten pysyikin koko pitkän vierailuni ajan. Kun isänsä ja äitinsä tarjosivat hänelle omaa syliään syömään ryhtyessäni, hän varmasti, mutta kohteliaasti torppasi pyynnön pyörittämällä päätään ja nostamalla kämmenensä kielloksi. Nyt oli mumin aika. Näitä muita tapaa päivittäin.

Noin pienen lapsen edessä mumin silmät ovat jatkuvasti lautasen kokoisina hämmästyksenkummastuksista. Aika usein myös onnesta kyynelissä. On niin ihmeellistä saada olla ihan läheltä seuraamassa sitä, miten paljon noin pieni ihminen jo ymmärtää, aistii ja osaa. Ja miten suurta ja aitoa, pirskahtelevaa hänen riemunsa on. Riemu on ylimmillään vaikkapa vain kissan hännän tarttuessa käteen. Paitsi kissalla.

Emme me ihmiset niin kovasti muutu, vaikka ikää karttuu. Johonkin häpeän alle kuitenkin painamme sen elämässä hyvin tärkeän eli aidon ilon, riemusta kiljahtelun, silmissä asti näkyvän mielihyvän onnistumisesta. Yhtä lailla tuntuu aikuisena vaikealta pyytää syliin, vaikka ei tarvitsisi kuin nostaa kätensä ylös ja hymyillä. Ehkäpä me ajattelemme, että itsemme häpäisemme, jos oikein ilomme näytämme – tai vieläkin pahempaa, jos syliin pyydämme. Uskallan kuitenkin epäillä, että me aikuisetkin voisimme paremmin, jos olisimme lasten kaltaisia. ”Lasten kaltaisten on Taivasten valtakunta”, on sanottu. Ehkäpä meidän siis pitäisi oppia parhailta, oppia lapsilta.

Olin 80-luvulla suuressa sairaskodissa töissä. Ulkoilutimme, kylvetimme ja syötimme mummoja ja pappoja. Rullasimme hiuksia ja juttelimme niitä näitä. Autoimme elämisessä niitä, joiden voimat olivat jo ehtyneet. Silloinkin oli sairaskodissa kiire ja se haittasi muitakin kuin hoitajia. Se haittasi myös potilaita ja heidän omaisiaan. Kun eräältä tutuksi käyneeltä, monista sairauksista kärsivältä mummulta kysyin, mikä on sairaana ollessa kaikkein rankinta, hän vastasi samantien: ”Se, ettei kukaan ehdi pitää kädestä.” Aika järkyttävää, että kosketuksen puute sattuu enemmän kuin mikään muu, mikä on ihan kivuksi luokiteltu.

Tämän Tule kotiin –hankkeen aikana olen saanut kiittää ja tuntea kiitollisuutta. Olen työpaikallanikin saanut revitellä, hihkua riemusta ja hyppiä ilosta onnistumisen hetkinä. Ja mikä hienointa, olen saanut tässä työssäni jopa halata, ottaa kädestä ja kokea yhteyttä.

Huomataan se toinen, huomataan muulloinkin kuin Ystävänpäivänä. Soitetaan, meilataan. Pidetään kädestä kohdatessa.

11.2.2019

Hanna-Mari Kamppikoski